Den skönaste tid i livet

Kuvittele mielessäsi ihana paikka. Paikka, joka sijaitsee maaseudun rauhassa keltaisten rypsipeltojen ja vehreiden puiden keskellä. Siellä paistaa aurinko ja on suloisen lämmintä, on kesän kaunein aika. Kukat kukkivat ja joka puolella levittäytyy luonnon vihreys. Kuvittele paikkaan ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kaikki erilaisia, mutta silti täysin samanarvoisia. Ihmisiä, jotka ottavat sinut avosylin vastaan ja kohtelevat sinua ystävällisesti ja kunnioittavasti, vaikka eivät tiedä sinusta mitään. Ihmisiä, joiden edessä voit riisua kaikki panssarisi, sillä he ymmärtävät kaikki puolesi. Kuvittele paikan yllä leijuva rakkaus.

Kuulostaako utopialta? Tällaisessa paikassa minä elin helatorstai-viikonlopun. Matkustin ystäväni kanssa Ruotsiin Södertäljeen, jossa järjestettiin Stockholm Blues Fest -niminen blues-tanssileiri. Heti paikalle saavuttuamme saimme todistaa leirin erityistä tunnelmaa: käynnissä oli afrikkalaisen tanssin workshop, ja pienellä nurmikentällä pomppi ihmisiä kuin hulluksi tulleina. Se näytti hurjalta, mutta myös kiinnostavalta, ja innostus valtasi minut heti.

Afrikkalaisen tanssin jälkeen

Tunnelmaan tottui nopeasti. Ensimmäisen illan bileissä kaikki tanssivat huippulahjakkaan muusikon soittaman musiikin tahtiin ja hymyilivät kuin euforiassa. Bileiden jälkeen mentiin saunaan, jossa yksi aloitti laulun ja toiset yhtyivät siihen laulutaidosta riippumatta. Nukkumaan mennessä oli täysin valoisaa ja linnut konsertoivat täysillä. Vaikka unet jäivät leirin aikana vähäisiksi, en mistään hinnasta vaihtaisi pois näitä kauniita öitä.

Tanssiminen tapahtui isossa keltaisessa talossa.
 

 

Leirillä syötiin ja juotiin kahvia jatkuvasti. Australialainen kokki loihti jokaisen aterian vegaanisena ja gluteenittomana, eikä lihaa ollut tarjolla lainkaan. Tanssituntien välissä oli kahvihetki "fika", joka oli tarjolla myös bileissä koko yön. Leirillä kävi hyvin selväksi, että ruotsalaiset todella rakastavat tätä perinnettä. Aina, kun tarvitsi tauon tanssimisesta tai apua hereillä pysymiseen, mentiin fikalle. Eikä se tarkoittanut vain kahvia ja leipiä, vaan myös pehmeitä tyynyjä ja syvällisiä keskusteluja.

Tämän elämäni ensimmäisen blues-leirin jälkeen olen ollut sitä mieltä, että maanpäällinen paratiisi on olemassa. Se löytyy Ruotsista, Södertäljestä, joka vuoden toukokuussa.

 

Ihanaa elämää

Olen ollut kesälomalla jo lähes kuukauden, mutta vasta viime viikolla alkoi tuntua siltä, että olen oikeasti lomalla. Kauniilla säällä on osuutta asiaan. Enemmän kuitenkin vaikuttaa tieto siitä, ettei minun ole pakko tehdä mitään. Olen yrittänyt iskostaa sitä vastahakoiseen mieleeni, joka keksii jatkuvasti jotain ylimääräistä tehtävää. Kun on koko vuoden tehnyt täysillä tuhatta asiaa yhtä aikaa, on yllättävän vaikea olla yhtäkkiä lomalla.

Rauhoituin lomafiilikseen jo viime viikon alussa mökillä, mutta loppuviikko vasta ihana olikin. Torstai-iltana palatessani kirjallisuustieteilijöiden mökkireissulta minulla oli päällä mekko ja jalassa pelkät villasukat, eikä kotiin pyöräillessä silti ollut yhtään kylmä. Vielä yhdeltätoista illalla ulkona oli aivan valoisaa ja ihmisiä käveli jokirannassa kuin keskellä päivää. Silloin havahduin siihen kuin olisin herännyt kahdeksan kuukautta kestäneestä unesta: kesä oli tullut.

Kesä todella tuli tänä vuonna hyvin yllättäen. Elin vielä rauhassa kevättä, kun yhtäkkiä jostain
saapuivat helteet ja muistin taas, miksi rakastan kesää. Elämässä alkoi äkkiä tapahtua paljon enemmän. Monet viettävät syntymäpäiviään juuri tähän aikaan, ja minut olikin viikonloppuna kutsuttu yksiin juhliin. Ne olivat valehtelematta elämäni parhaat juhlat. Varsinkin loppuhuipennus oli ikimuistoinen.

Vaikka elämässä joskus tuntuu siltä, että haluaa vain paeta omaansa fiktion maailmaan, nyt ei todellakaan ole sellainen aika. Sunnuntaina en pystynyt edes lukemaan kirjaa, sillä ajattelin vain viime aikojen tapahtumia. Mutta ei se haitannut, sillä minähän olen lomalla.

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää.

 

Kesämökillä

 

Olen kesälomalla, ja koska siis on kesä, minun oli päästävä saaristoon. Raivasin kalenteriini kaikkien lomakiireiden keskelle aikaa ja lähdin äitienpäivän iltana matkaan. Ajoimme isän kanssa kesämökille tuttua reittiä, jonka varrelle mahtui maaseutua, vehreitä saaristometsiä ja lossimatka. Kevät on tullut saaristoon aikaisemmin kuin mantereelle: ojat olivat täynnä valkovuokkoja ja puiden lehdet värjäsivät maiseman vihreäksi. Kaikkein paras oli kuitenkin matkan viimeinen osuus; mökkitie, jota pitkin on lapsuudessa kuljettu lukemattomat kerrat.

Lapsuus tulvahti vastaan myös itse mökillä. Vietin siellä pienenä paljon aikaa, mutta kouluun menon jälkeen olen käynyt siellä tosi harvoin. Ajan kultaamat muistot valtasivat mieleni, kun löysin kaapeista vanhoja leluja ja katselin rantasaunalta merelle. Rantavedessä oli yhä rakkolevää, jonka niljakkaan olemuksen voin vieläkin tuntea varpaissani. Minun oli pienenä pakko polskutella levän seassa, sillä en osannut vielä uida enkä saanut mennä syvemmälle.

Muutaman kilometrin päässä mökiltämme sijaitsee Kirjaisten kylä, jossa on satama, kyläkauppa ja ravintola. Pyöräilin tiistaina sinne kauppareissulle, mutta kauppa olikin kiinni. Edellisenä ja seuraavana päivänä se olisi ollut auki. Kylä tuntui muutenkin autiolta; satamassa kellui vain yksi vene, eikä missään näkynyt ristin sielua. Vain yksi paikka oli avoinna: kallion päällä tönöttävä kirjastomylly, jonne voi tuoda ja josta voi ottaa kirjoja ilmaiseksi mielensä mukaan. Kiipesin sinne ja otin mukaani yhden lehden, jossa oli hyviä ruokaohjeita.

 

 

Ruokaa kauppareissulta ei tarttunut mukaan, mutta se ei oikeastaan haitannut. Päätin käyttää sitä mitä löytyi. Ateria syntyi juustosta, kalasta ja leivästä, samoista aineksista, joita Myrskyluodon Maija söi joka päivä. Luin kirjaa syödessäni ja tunsin itseni kunnon saaristolaiseksi. Minun annokseeni oli tosin lisätty jogurttikastike ja vihanneksia, mutta se olikin terveellisempi versio perinneruoasta. Maanantaina olin tehnyt saaristolaissalaatin, johon heitin juustoa, kurkkua, salaatinlehtiä, ruisleipää, mustikoita ja rakuunaa. Hyvältä sekin maistui.

 

Tiistai-iltana meri oli auringonlaskun aikaan harvinaisen tyyni.

Jään ja tulen maa (osa 3)

Reykjavik on kaupunki täynnä taidetta. Joka puolella oli taidokkaita seinämaalauksia ja muita installaatioita, ja vanhat talot olivat kuin taideteoksia itsessään. Muutenkin kaupunki oli hyvin persoonallinen. Pääkatu Laugavegurin varrelta löytyi jos jonkinlaista puotia ja putiikkia, muun muassa nelikerroksinen kirjakauppa, jossa soi meksikolainen mariachi-musiikki ja josta löytyi myös kahvila. Kävin siellä kolme kertaa, sillä sen tunnelma oli niin ihana.

"The one I treated the worst was the one I loved the best"

Omanlaistaan tunnelmaa loivat paikalliset abit, jotka riekkuivat kaduilla perjantaina erilaisiin asuihin pukeutuneina. Missään ei näkynyt opettajia, poliiseja tai ketään muutakaan järjestyksenvalvojaa. Silti kukaan ei loukkaantunut tai pahoittanut mieltään, toisin kuin Suomessa aina tuntuu tapahtuvan kaikista turvajärjestelyistä huolimatta.



Kuvan otti pikkusisko.

 Viimeiselle matkapäivällemme lauantaille meillä oli suunnitelmana mennä kylpemään kuumaan lähteeseen. Sää oli koko vuoden paras, ja aurinko valaisi reittiämme, kun ajoimme Blue Lagoonin kylpylään uskomattoman upeaa maisemareittiä pitkin. Tie kulki vuorten välissä ja kohta eteen avautui järvi, jonka peilityynestä pinnasta vuoret heijastuivat niin, ettei kuvasta tietäisi, kummalla puolella on taivas. Järven rannalle oli pysähtynyt muitakin turisteja ihailemaan maisemia. Bongasimme sieltä suomalaisenkin seurueen, jonka yksi jäsen harppoi itsevarmasti kohti vettä punaisissa uimahousuissaan. Pulahdettuaan tämä palasi äkkiä rannalle; vesi taisi olla kylmempää kuin sään puolesta vaikutti.

Blue Lagoonissa vesi ei totisesti ollut kylmää. Pääsimme loppujen lopuksi sinne lillumaan, vaikka suunnitelmamme muuttuivat matkan varrella. Kylpylän vesi oli haalean sinistä, mikä ihmetytti meitä aluksi, mutta kun pääsimme altaaseen, syy selvisi. Altaan reunalla oli mutabaari, jossa sai levittää naamalleen valkoista savea naamioksi. Sen sai pois yksinkertaisesti huuhtelemalla naamansa sillä vedellä, jossa kaikki lilluivat. Allas oli täynnä valkonaamaisia ihmisiä, joten ei ollut vaikea arvata, mistä veden väri johtui. Kylpylässä rentoutuminen tuntui silti luksukselta, varsinkin kun ylellisesti pukeutuneet kylpylän työntekijät kantoivat altaalle drinkkejä (valitettavasti ei meille, sillä emme maksaneet drinkeistä).

Jään ja tulen maa (osa 2)

Matkamme toisen päivän aiheena oli ratsastusretki islanninhevosilla. Ajoimme Eld-hestar -nimiselle tallille, jossa seisoikin valtava lauma pörröisiä poneja odottamassa kierroksen alkua. Olimme etuajassa, ja muita osallistujia odotellessamme saimme rapsutella ja paijata hevosia. Niiden erilaiset luonteet paljastuivat heti kättelyssä: yksi murjotti karsinassaan häntä ovea kohti, toinen taas tunki päänsä heti syliin. Ulkona olevat hevoset seisoivat kiltisti paikoillaan varusteet selässä, mutta eräs ruskea oli kärsimätön. Se oli jotenkin kiemurrellut itsensä irti ohjista, jotka sitoivat sen tankoon, ja käveli muina hevosina aitauksen laitaan syömään ruohoa. Me laitoimme ohjat takaisin sen päähän ja ohjasimme sen takaisin muiden luokse. Hevonen ei silti rauhoittunut, vaan hyöri ympäriinsä paikallaan.

 

Tallissa oli myös tallikissa.

Kohta päästiin ratsastamaan. Meille jaettiin hevoset ja sitten lähdettiin tiiviissä jonossa matkaan. Minun hevoseni oli kuumaverisempi kuin muut: se olisi halunnut mennä kovaa. Minulla oli täysi työ sen hillitsemisessä. Loppujen lopuksi pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja töltti sujui mukavasti. Se jopa tuntui välillä oikeasti mukavalta, mikä oli mielestäni hienoa, sillä töltti on aika töksähtelevä askellaji.

 

Ratsastimme Islannin ainoan kunnollisen metsän läpi, joka sekin oli yliopiston tutkijoiden kasvattama. Metsän jälkeen ympärillämme avautui ruskeanpunainen maasto, jossa kuumat lähteet pulppusivat. Niiden läheisyydessä pidimme tauon ja oppaat tarjosivat kahvia ja keksejä. Hetki olisi ollut mukava, jos ilmassa ei olisi lennellyt niin paljon ötököitä. Olikin helpottavaa nousta takaisin ponin selkään ja lähteä liikkeelle kohti kotitallia.

 

 

 

Illalla ratsastusretken jälkeen lähdimme tutustumaan Reykjavikiin paremmin. Söimme mahtavat jäätelöt sataman amerikkalaistyylisessä jäätelöbaarissa ja katselimme kirkasta vettä. Sitten ajoimme toiselle puolelle kaupunkia, aina niemen kärkeen saakka, mistä löytyi majakka ja hiekkaranta. Lintuja ja merilevää oli joka puolella. Siellä rannalla kävellessäni tunsin viimeistään olevani kotona.

 

Jään ja tulen maa (osa 1)

Harvoin ulkomailla tuntuu kuin olisi kotona. Islannissa minut kuitenkin valtasi sellainen tunne melkein heti. Lentokoneesta näkyi karua maaperää, joka muistutti Lapin erämaiden luontoa. Edes ulkona puhaltava myrskytuuli ei järkyttänyt minua, vaikka se oli viedä minut mennessään. Päinvastoin, olin ihastuksissani: juuri tällaista eristyksissä olevalla Pohjanmeren saarella kuuluisi ollakin.

Myrsky ei kuitenkaan ollut Etelä-Islannissa jokapäiväinen sääilmiö. Heti seuraavana päivänä alkoi kirkastua, ja hyvä sää jatkui koko loppuviikon. Onneksi, sillä matkaohjelmaamme sisältyi runsaasti ulkoilma-aktiviteetteja. Keskiviikko-aamuna heräsimme aikaisin, söimme aamupalaksi islantilaista ruisleipää ja äidin paistamaa turskaa, ja lähdimme kiertämään vuokra-autolla kuuluisaa Golden Circle -kierrosta.

Islantilainen luonto on ihmeellinen. Autonikkunasta näkyi lumipeitteisiä vuoria, ruskeaa tundra-kasvillisuutta, jäkälää ja mustia laavakiviä. Kiviä oli todellakin joka paikassa, varsinkin Þingvellirin kansallispuistossa, jossa ensimmäiseksi kävimme. Maankuoren liikkeet olivat siellä selvästi nähtävissä. Tuntui jännältä ajatella, että kaikki se musta kiviaines ympärillämme oli joskus ollut tulikuumaa punaista laavaa.

 

 

Þingvellirissä on viikinkiaikana sijainnut Islannin parlamentin Alltingin käräjäpaikka. Siitä muistoksi on paikan päälle pystytetty lipputanko.

Kansallispuiston kivien lomassa kuohui koski.

 Þingvellirin jälkeen jatkoimme matkaa ja menimme katsomaan geysireitä. Heti paikalle saavuttaessa näki, että maaperä oli geotermisesti aktiivinen: maasta nousi höyryä, joka haisi mädälle kananmunalle.

 

 Paikalla oli kolme geysiriä, joista vain yksi, Strokkur, oli aktiivinen. Se purkautuikin pian sen vierelle saavuttuamme, ja niin yllättäen, ettemme ehtineet pois alta. Mummi kastui kokonaan. Seuraavan purkauksen tullessa olimmekin jo kameroiden kanssa valmiina.

Purkauksen jälkeinen kaaos.

Myös kaksi muuta geysiriä näyttivät hienolta. Niiden vesi oli hämmästyttävän sinistä ja puhdasta.

 

Viimeinen etappimme Kultaisella kierroksella oli Gullfossin vesiputous, joka salpasi hengen. Sen äärellä nimittäin tuuli niin kovaa, että minun piti melkein pidättää hengitystäni, sillä pelkäsin koko ajan kamerani lentävän putoukseen.

Tarina jatkuu huomenna!