Kuukausi kuvina: lokakuu

Lokakuu on tuntunut pitkältä kuukaudelta: on hankala edes muistaa, mitä kuun alussa tapahtui. Ne tapahtumat tuntuvat monen kuukauden takaisilta. Tämä lokakuu on ollut tavallisen syksyinen kuukausi, jossa on ollut sopivasti töitä ja harrastuksia. Olen ollut halloween-tunnelmissa jo kuun alusta lähtien, sillä rakastan halloweenia. Se onkin toiminut yhtenä innostavana asiana tässä lisääntyvän pimeyden keskellä.

Yleensä minulla on partiokokouksia kerran tai kaksi kuukaudessa, mutta lokakuussa minulla oli yhdellä viikolla neljä kokousta viikossa. Se ei kuitenkaan tuntunut ylivoimaiselta, sillä yksi kokouksista oli itseasiassa johtisrentoutus. Menimme Järvelään Littoistenjärven rannalle ja saunoimme ja kävimme avannossa. Meitä oli vain kolme, mutta se ei haitannut, päinvastoin. Järvelässä on monta saunaa, joista lempparini oli kuvassa näkyvä pikkusauna. Sieltä löytyi myös kaksi paljua, joissa oli mukava istuskella järveen pulahtamisen jälkeen.

Kuun alussa osallistuimme kavereiden kanssa herkkuapproille. Olimme ostaneet liput jo keväällä, mutta kevään herkkuapprot peruttiin, joten saimme käyttää ne nyt syksyllä. Päivä oli sateinen ja tuulinen, ja oli mukava istua sisällä kahviloissa. Päädyimme silti siihen lopputulemaan, että viime vuoden herkkuappro oli parempi. Tänä vuonna ei ollut mukana niin paljon ravintoloita ja koronarajoitukset varjostivat muutenkin tapahtumaa. Toisaalta emme saaneet ähkyä liian paljoista herkuista ja söimme päivän aikana myös terveellistä ruokaa. Odotan kuitenkin jo ensi vuoden tapahtumaa ja toivon, että silloin ollaan jo päästy eroon koronasta.

Kävimme eräänä aamuna poikaystäväni kanssa aamupalalla Fabbes Cafessa. Siellä saa täyttävän ja maistuvan aamupalan vain seitsemän euron hintaan, mikä tuntuu ihmeeltä muiden kahviloiden aamiaishinnastoja katsellessa. Fabbesin aamupalaan kuuluu lautasellinen puuroa, voileipä, munakokkelia, mehua ja kahvia. Erikoiskahvin saa pulittamalla pari euroa lisää. Kahvila ei ollut täynnä, kuten pelkäsin, vaan saimme aloittaa päivän rauhassa omissa oloissamme. Suosittelen Fabbesin aamupalaa koko sydämestäni, jos joskus haluaa aloittaa päivän jossain muualla kuin kotona.

Olin valmistautunut siihen, etten pääse lokakuussa tanssimaan ollenkaan, jos argentiinalaisen tangon harjoituksia ei lasketa. Kapakanmäellä Tuuloksella järjestettiin kuitenkin tanssit juuri sopivasti silloin, kun olimme poikaystävän kanssa Hämeenlinnassa. Siellä esiintyivät Taikakuu ja Komiat, jotka ovat molemmat hyviä bändejä. Lava oli täynnä ihmisiä, mutta me tanssimme turvallisuuden vuoksi poikaystävän kanssa vain kahdestamme. Nämä olivat poikaystäväni ensimmäiset tanssit, mutta hän osasi jo tanssia yllättävän hyvin, sillä hän oli käynyt parilla kurssilla ennen tansseja. Minullakin oli hauskaa. Ne olivat hyvät jäähyväistanssit koronanjälkeistä aikaa odotellessa.

Kerroinkin jo täällä blogissa pienestä vaelluksesta, jonka teimme poikaystäväni kanssa. Se jäikin kummittelemaan vähän pidemmäksi aikaa elämääni. Vaelluksen jälkeen nimittäin oikea lonkkani on ollut kipeänä aina välillä. Kipu ei ole haitannut elämääni, kunnes viime viikonloppuna se paheni niin kovaksi, etten voinut kävellä. Lonkkaan sattui yöllä nukkuessakin. Menin lääkäriin ja sain lähetteen magneettikuvaan, jossa selvisi, että lonkkanivel on tulehtunut. Nyt kävelen kepeillä, kunnes pääsen ensi viikolla uudestaan tutkimuksiin ja toivottavasti hoidattamaan lonkkaani.

Lonkkakivusta huolimatta pidin eilen halloweenbileet kavereille. Olin koonnut sitä varten halloween-soittolistan, jossa oli halloween-aiheista musiikkia, ja sen tahtiin oli hyvä tanssia. Minä en tanssinut lonkkani takia, mutta oli kiva katsoa muiden tanssia. Vierailla oli päällään hienoja asuja luurangosta lepakkoon. Kaikkein hienoin asu oli kuitenkin poikaystävälläni, joka esitti miimikkoa. Asun täydensi lasillinen ranskalaista punaviiniä.

Vetinen vaellus

Aikaisemmin syksyllä kävellessäni kerran metsän läpi ajattelin, että olisi ihanaa jäädä sinne ja unohtaa stressaava arki. Puhuin asiasta poikaystäväni kanssa ja päätimme lähteä pienelle vaellukselle Kurjenrahkan kansallispuistoon. Valitsimme reitiksemme Vajosuon vaelluksen, joka on kolmekymmentä kilometriä pitkä. Kurjenrahka on näin korona-aikana ollut suosittu retkikohde, joten päätimme lähteä retkelle arkena välttääksemme ruuhkat. Kolmanneksi retkikumppaniksemme saimme vielä Selman, joka on kokenut retkeilijä.

Sääennuste torstaille ja perjantaille näytti kuitenkin vetiseltä. Mietimme, uskallammeko lähteä ollenkaan. Vaeltaminen kaatosateessa ei ole hauskaa ja hermot voivat olla kireällä. Kaatosadetta ei kuitenkaan ollut luvassa, lähinnä tihkusadetta ja hieman aurinkoakin. Ajattelimme, että selviäisimme kyllä pienessä sateessa.

Seisoimme siis torstai-aamuna Kurjenrahkan portilla valmiina lähtöön. Rinkat oli pakattu täyteen vettä, ruokaa ja vaihtovaatteita. Heti astuttuamme Kurjenrahkan portista sisään alkoi sataa, mutta se ei hälventänyt intoamme. Kävelimme Kurjenpesälle, jossa vaihdoimme sadevaatteet yllemme ja aloitimme vaelluksemme.

Vaellus sujui mukavasti ja vähäsateisesti (yhtä kaatosadekuuroa lukuunottamatta) Takaniitunvuorelle asti, jossa söimme lounasta. Nuotiopaikalla ei ollut suojaa, joten ruoka maustui sadevedellä. Istuimme itse pressun suojassa ja Selma käpertyi poikaystäväni rinkan taakse sadesuojan alle. Kuivatimme sitä pyyhkeellä, mutta se hytisi silti. Pian pyyhekin oli litimärkä, eikä siitä ollut enää hyötyä.

Reitti oli merkitty maastoon oransseilla nauhoilla, joten seurasimme niitä. Emme siinä vaiheessa tienneet, että kaikki ympyräreitit on merkitty samanlaisilla oransseilla nauhoilla. Takaniitunvuorelta lähtiessämme lähdimme vahingossa väärään suuntaan ja jouduimme kävelemään saman matkan takaisin. Siitä tuli noin viisi kilometriä ylimääräistä. Sen jälkeen latasimme maastokartan, jotta tietäisimme varmasti, olemmeko oikeassa paikassa.

Eksyminen pidensi matkaamme niin, että olimme perillä Vajosuon laavulla vasta pimeän tultua. Olimme siinä vaiheessa aivan poikki. Ensimmäiseksi kuivasimme ja ruokimme Selman ja peittelimme sen sen omaan makuupussiin. Selmalla oli kauhea nälkä ja se nukahti heti. Me teimme vielä ruokaa ja paistoimme jälkiruoaksi vaahtokarkkeja s'moresien väliin. Nuotiota oli vaikea saada syttymään, vaikka puut olivatkin kuivat, sillä alusta oli aivan märkä. Lopulta tuli syttyi ja lämmitti mukavasti. Keskiyön tullessa levitimme makuupussit laavun perälle ja nukahdimme heti. Makuupussin lämpö ei ole koskaan tuntunut niin suloiselta kuin sen vetisen päivän jälkeen.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle virkeinä. Edessä oli kymmenen kilometrin kävely, joka tuntui edellisen päivän vaelluksen jälkeen kevyeltä. Selmakin oli energinen ja jaksoi haastaa meitä leikkiin pellon laitaa kulkiessamme. Pian kävi kuitenkin ilmi, että olimme Vajosuon laavun sijaan yöpyneet Rettu-nimisellä laavulla, jota ei ole merkitty Kurjenrahkan karttoihin. Maastokartasta se löytyi. Kymmenestä kilometristä tulikin yhtäkkiä neljätoista kilometriä. Saimme myös tietää reitin varrella olevasta kyltistä, että Vajosuon vaellus on tosiasiassa 35 kilometriä pitkä. Töykkälässä tuli vastaan kyltti, jossa sanottiin, että reitti on suljettu huonokuntoisten pitkospuiden vuoksi. Sitä ei netissä lukenut. Kuljimme pitkospuilla varovasti ja pääsimme loppujen lopuksi iltapäivällä hengissä takaisin Kurjenpesälle.

Menimme kotiin bussilla ja levitimme heti märät varusteet (eli lähes kaikki varusteet) kuivumaan. Retken paras osa oli pihasauna, jonka ensitöiksemme lämmitimme. Sen pehmeissä löylyissä oli ihana istua rakkoja ja mustelmia parantelemassa. Vaelluksesta jäi päällisin puolin hyvä fiilis, vaikka päätimmekin, että emme enää lähde sateessa näin pitkälle retkelle. Kurjenrahkalle lähtee myös palautetta reittien merkinnöistä, etäisyyksien todenmukaisesta ilmoittamisesta, taukopaikkojen ja niiden fasiliteettien merkitsemisestä karttaan sekä korjaustöistä infoamisesta. En silti kadu, että lähdimme. Tauko arjesta, töistä ja sosiaalisesta mediasta oli enemmän kuin paikallaan.