Edessä elämän paras vuosi

Vuosi 2019 kului niin nopeasti, että minun on vaikea käsittää, että sitä edes oli. Aivoni luulevat koko ajan, että nyt on yhä vuosi 2018 ja sen jälkeen siirrytään suoraan vuoteen 2020. On kuitenkin ihan hyvä, että siinä välissä oli yksi vuosi. Kuten viime vuoden viimeisenä päivänä kirjoitin, vuosi 2018 oli minulle todella rankka vuosi. 2019 onkin mennyt siitä toipuessa ja uudenlaista elämää suunnitellessa.

2019 oli odotuksentäyteinen vuosi. Kevät oli todella jähmeää aikaa, jolloin kaikki tapahtui jotenkin hitaasti. Oikeastaan en edes muista koko keväästä mitään, sillä silloin ei tapahtunut mitään. Kirjoitin kandia ja aloitin joogan, siinä se. Odotin koko ajan jotain elämäämullistavaa muutosta ja turhauduin, kun sellaista ei tullutkaan. Nyt vuoden lopussa tajuan muutoksen kyllä tapahtuneen, mutta ei yhtäkkiä eikä jonkin ulkoisen syyn aikaansaamana, vaan pikkuhiljaa ja hitaasti minussa itsessäni.

Kesä alkoi ristiriitaisissa tunnelmissa, mutta onneksi elämä rauhoittui pian. Alkukesä oli itseasiassa ehkä tämän vuoden mukavinta aikaa. Tein pieniä retkiä, kuuntelin kesämusiikkia ja haaveilin siitä, mitä vielä kesän aikana tekisin. Valmistuin myös kandiksi, mutta se ei tuntunut miltään, sillä Suomessa kandiksi valmistumista ei juhlita mitenkään.

Työskentelin taas kesän siivoojana, mutta hain samalla työpaikkaa Helsingistä, sillä näin oman tulevaisuuteni sijoittuvan sinne. Kun loppukesästä alkoi käydä selväksi, että jäisin syksyksi Turkuun, oloni oli hieman tyhjä. Täyttääkseni sitä tyhjyyttä aloitin uuden harrastuksen, maastoratsastuksen islanninhevosilla. Sisältöä elämään toivat myös viestinnän opinnot avoimessa yliopistossa.

Syksy oli tämän vuoden rankinta aikaa. Tein toimittajan ja siivoojan hommia yhtäaikaa ja opiskelin samalla, joten vapaa-aikaa ei juuri ollut. Olin todella stressaantunut enkä pystynyt oikein keskittymään mihinkään kunnolla. Partio ja tanssi toivat vaihtelua arkeen, mutta välillä olin liian väsynyt osallistumaan niihinkään. Marraskuun lopussa lopetin siivoojan työt, mutta arki ei silti muuttunut helpommaksi. Opiskelumotivaationi oli kadoksissa ja kaamosmasennus vaivasi, enkä enää tiennyt, miksi tein niitä asioita mitä tein.

Ehdin jo pelätä, että vuosi 2020 alkaisi sumussa. Vietettyäni kaksi viikkoa Lapissa rentoutumassa elämä alkoi kuitenkin näyttää paremmalta. Mietin työasioita perusteellisesti ja tajusin tekeväni juuri nyt sellaisia töitä, joista oikeasti nautin. Elämääni on tullut uusia ystäviä ja harrastan sellaisia asioita, jotka saavat minut kukoistamaan. Vielä riittää tekemistä itsetunnon kanssa ja sosiaalisesti awkwardin introvertti-minän muuttamisessa sosiaalisesti lahjakkaaksi ihmiseksi. Minusta kuitenkin tuntuu, että olen matkalla parempaan tulevaisuuteen, vaikka se ei olekaan ihan sellainen, kuin vuoden alussa luulin. Ensi vuodesta saattaa tulla elämäni paras vuosi, enkä malta odottaa sitä!

Lapissa joulutunnelmaa metsästämässä

Terveisiä Lapista! Vietän joulua Saariselällä taas tänä vuonna. Täällä on pimeää ja nukuttua tulee paljon, mutta sehän on vain hyvä. Lepäämään tänne ollaan tultukin.

Pohjois-Lapissa on tänä vuonna todella paljon lunta. Kinokseen ei kannata astua, sillä sinne uppoaa vyötäröä myöten. Toisaalta valkeus on hyvä asia, sillä pimeys ahdistaa vähemmän, kun maa on valkoinen.

Jouluherkuttelu aloitettiin heti Saariselälle päästyä, kun pikkusiskolla oli syntymäpäivä. Leivoin piparijuustokakun, joka katosi parempiin suihin hetkessä.

Kun kerran on lunta, täytyy myös talviurheilla. Hiihdin tänään kymmenen kilometriä, mikä on ihan hyvä tulos vuoden ensimmäiseksi hiihdoksi.

Muutama päivä ennen joulua ripustimme kattoon joulumännyn. Siitä tuli tyylikäs, kuten aina.

Minulla ei ole ollut joulufiilistä koko joulukuun aikana. Tänään tuntui hetken jouluiselta, kun hiihdin lumisateessa ja kuuntelin joulumusiikkia. Huomenna on kuitenkin jouluaatto, joten kyllä tässä vielä toivoa on joulumielen löytämiseksi. Vuoden pimein päiväkin on takana päin ja siinä on jo tarpeeksi aihetta juhlaan. Hyvää joulua kaikille ja jaksamista pimeyteen!

Piristystä kaamokseen

Kulunut marraskuu oli koko 2000-luvun tähän asti pimein. Jo pelkkä tieto tästä ahdistaa, enkä varmasti ole ainoa. Kaamosmasennuksen oireet, väsymys, ahdistus ja toivottomuus ovat suomalaisilla hyvin yleisiä. Itselläni tämä talvi tuntuu pahemmalta kuin edelliset, vaikka ulkoisesti kaikki on hyvin. Jotta selviäisin tästä kaamoksesta, päätin, että tarvitsen piristystä.

Siispä tässä on kymmenen piristävää asiaa kaikille kaamosoireista kärsiville:

Talvi ei kestä ikuisesti: sen jälkeen tulee kevät ja aurinko ja lämpö ihan niin kuin ennenkin.

Olet selvinnyt kaikista talvista tähänkin asti joten selviät tämänkin talven yli.

Joulukuussa on pikkujouluja ja muita juhlia.

Joulukuussa saa syödä suklaata joka päivä, jos omistaa suklaajoulukalenterin (itse en omista).

Kohta on joululoma. 

Päivä pitenee Etelä-Suomessa joulukuun 21. päivästä lähtien keskimäärin yhdellä minuutilla per päivä: joka päivä on siis minuutin verran valoisampaa. (Vertailun vuoksi: Utsjoella aurinko nousee seuraavan kerran 16. tammikuuta.)

Netflixissä ja Yle Areenassa on paljon hyviä uutuussarjoja.

Talvella voi herkutella huoletta, sillä paksuissa talvivaatteissa kaikki näyttävät paksuilta. 

Internet on täynnä söpöjä eläinkuvia jotka piristävät taatusti.

Ensi vuodesta alkaen on taas 20-luku, so let's party like Gatsby.

+ vielä yksi piristävä oivallus:

Tsemppiä kaamokseen! Muista, että silmäripsesi kannustavat sinua koko ajan.

Itsetehty illallinen isälle

Tänä vuonna en hankkinut isälleni isänpäivälahjaa, vaan päätin yllättää hänet illallisen muodossa. Yleensä olemme vieneet isälle isänpäiväaamiaisen sänkyyn, mutta tänä vuonna se ei kuitenkaan ollut mahdollista ainakaan minun osaltani, sillä olin partioretkellä ja tulin sieltä kotiin vasta myöhään lauantai-iltana. Illallinen tuntui siksi paremmalta idealta, varsinkin kun sen valmistamiseen oli aikaa koko sunnuntai. Siskoni kävivät kaupassa lauantaina ja sunnuntaina kokkasimme ruoat yhdessä.

Alkuruoaksi teimme paahdettuja portobellosieniä, joiden täytteenä oli tuorejuustoa, punajuurta ja rosmariinia. En ollut koskaan aikaisemmin valmistanut portobellosieniä, joten oletin niiden olevan vain isoja herkkusieniä. Kävi kuitenkin ilmi, että portobelloissa on enemmän helttoja kuin tavallisissa herkkusienissä. Niissä ei siis ole sellaista kuppia, johon täytteen voisi lusikoida. Se ei loppujen lopuksi haitannut, kun täytteen levitti helttojen päälle.

Pääruoaksi oli savustettua siikaa. Sen kanssa tuli kuitenkin pari muuttujaa matkaan: siskoni ostivat kokonaisia kaloja, kun itse olin ajatellut fileitä. No, ei sekään maailmaa kaatanut. Ennen syömistä piti vain perata kalat ja syödessä sai sylkeä ruotoja suustaan. Hyvää siika silti oli ja sitä oli riittävästi, jokaiselle oma kala. Kalatiskin myyjä oli nimittäin sanonut, että ottakaa viisi kappaletta, ei niistä muuten riitä syötävää. Ainakaan sen aterian jälkeen ei jäänyt nälkä.

Siikojen lisäkkeeksi valmistimme kurpitsafetapaistosta Teresa Välimäen reseptillä. Rucolalla koristeltu paistos näyttää superhyvältä ja terveelliseltä ja on ihana väriläiskä marraskuun pimeydessä. Paistos on myös tosi nopea ja helppo tehdä, lukuunottamatta kurpitsan kuorimista. Mutta sekin on sen arvoista, kun maistaa lopputulosta. Tästä isäkin sanoi, että nam, onpas hyvää.

Olen joskus leiponut oikein kakkua isänpäiväksi, mutta tänä isänpäivänä päätin suoriutua jälkiruoasta helpolla. Vanhasta k-ruoka-lehdestä löytyi irish cream trifle, joka näytti yksinkertaiselta tehdä. Sen ainekset olivat mutakakku, kermavaahto, suklaa ja maustettu rahka, joten se vaikutti myös takuuvarmasti herkulliselta. Ulkonäkö ei ollut samanlainen kuin kuvassa, mutta persoonallinen ja itsetehdyn näköinen. Isä tykkäsi, ja sehän on tärkeintä.

Syysloma (?)

Kiireisen alkusyksyn jälkeen minulle on tullut tarve rauhoittua ja levätä hieman. Olin suunnitellut pitäväni syysloman tämän viikon torstaista ensi viikon torstaihin. Tämän viikon keskiviikkona oli yhden kurssin tentti ja seuraavana torstaina alkaa toinen kurssi, mutta siinä välissä minun ei tarvitse opiskella mitään. Voin siis rentoutua ja lukea haluamiani kirjoja ja tehdä mitä haluan. Tai sellaisesta lomasta minä haaveilin. Tosiasiassa teen töitä yhtä paljon kuin ennenkin ja yritän rentoutua siinä välissä. Mutta ainakaan ei tarvitse opiskella.

Aloitin loman menemällä pikkusiskon kanssa kylpylään. Siellä oli ihan rentouttavaa, paitsi että kaikki muutkin syyslomalaiset olivat siellä. Kylpylähetki oli kuitenkin mukava piristys kiireisen päivän keskellä, jossa ei ollut lomasta tietoakaan. Aloitin ja lopetin päivän juttukeikalla, kylpylän jälkeen menin partiokokoukseen, ja viimeiseksi illalla vielä kaverin kanssa lasilliselle. Seuraavakaan päivä ei ollut niin rauhallinen kuin olisin toivonut. Menin siivoamaan kello kahdeksaksi aamulla, ja illalla olin niin väsynyt, etten jaksanut mennä edes tanssibileisiin. Sen sijaan leivoin maailman epäterveellisimpiä ja herkullisimpia keksibrownieita.

Lauantaina pääsin vihdoin käpertymään peiton alle ja lukemaan kirjaa. Mutta vain tunniksi, sillä kolme lehtijuttua odottivat kirjoittamistaan. Illalla sain onneksi heittää työasiat mielestäni ja keskittyä hauskanpitoon, kun menimme ystäväni kanssa tanssimaan. Se olikin ihana tanssi-ilta, tuntuu, etten ole pitkään aikaan osannut tarttua hetkeen samalla tavalla.

Sunnuntaina olisin voinut viettää koko päivän sisällä kirjan ääressä, koska ulkona satoi koko päivän. Menin kuitenkin Luonto-Liiton sieni- ja karpaloretkelle katsomaan, saisinko saalista. Sieniä ei löytynyt, mutta karpaloita oli suo pullollaan. Oli se tavallaan ihan tunnelmallista kykkiä suolla vesisateessa toinen saapas täynnä vettä ja kaikki vaatteet märkinä. Todellakin menisin uudestaankin. Retken jälkeen oli myös ihana mennä kotiin ja vaihtaa kuivat vaatteet ja käpertyä sinne peiton alle.

En löytänyt syötäviä sieniä, mutta limasieni löytyi.

Lomani tahti on tiukka vielä ensi viikollakin. Maanantaina, keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina on siivoustyöpäivät ja keskiviikkona yhden lehtijutun deadline. Maanantaina on partion pestikeskustelu ja keskiviikkona partiokokous. On kuitenkin myös kivoja asioita, kuten ratsastus tiistaina ja ikea-käynti torstaina. Ja toivottavasti aikaa jää myös kirjan lukemiselle ja ihan vaan olemiselle.

Mindfullnessia hevosen selässä

Elokuun alussa minusta tuntui, että kaipasin elämääni jotain uutta ja virkistävää. Helpoin tapa saada jotain uutta elämäänsä on tietenkin aloittaa uusi harrastus. Mietin, mikä voisi olla juuri minulle sopiva harrastus ja päädyin ratsastukseen. Googlailin vähän ja löysin Wilhelmsbergin islanninhevostallin, joka vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. Maastoratsastusta issikoilla Paraisten kauniissa saaristometsissä, ei sitoutumispakkoa, eikä hintakaan päätä huimaa. Talli vaikutti juuri siltä, mitä olin etsinyt.

Pääsin ensimmäiselle vaellukselle vasta eilen, kun kalenterista vihdoin löytyi tilaa. Luvassa oli kahden tunnin Metsämielivaellus, joka yhdistää mindfullnessin ja ratsastuksen. Ajatus kuulostaa suorastaan nerokkaalta ja ihmettelenkin, miksi en ole ennen kuullut vastaavasta toiminnasta. Minulla oli siis suuret odotukset ajaessani Paraisille Ålön saarelle. Tallin pihaan tullessani vastassa oli joukko naisia, joiden kanssa lähdimme satuloimaan hevosiamme. Selvisi, ettei muilla ollut juuri enempää hevoskokemusta kuin minulla, joten kynnys ratsastaa heidän kanssaan oli matala.

Ennen hevosten hakemista teimme rauhoittumisharjoituksen nojaamalla puita vasten ja tyhjentämällä mielemme. Sitten jaettiin hevoset. Minä sain pienen kirjavan, jolla oli niin vaikea nimi, etten enää muista sitä. Muillakin hevosilla oli vähän hassuja nimiä, kuten Mokkur ja Jomar. Islanninhevoset nimetään kai aina islantilaisittain, vaikka ne asuisivat Paraisilla.

Hevostaitoni löytyivät jostain korvan takaa vielä monen vuoden jälkeenkin. Laitoin hevoseni kuntoon ilman apua, vaikka olin luullut unohtaneeni kaiken. Hevosta harjatessa ja sen kavioita puhdistaessa tuli jotenkin kotoisa olo, kaikki vanhat niksit palasivat mieleen. Kai se jotenkin jää selkäytimeen, kun on kasvanut hevostytöksi ja viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet hevosten keskellä.

Lähdimme matkaan jonossa, minä olin viimeisenä. Sukelsimme metsään ja ratsastimme mitä ihmeellisimpien maisemien läpi. Välillä ohjaaja pysäytti meidät ja käski meidän katsoa jotakin puuta ja miettiä, miltä se puu tuntuisi. Tai miltä meistä juuri sillä hetkellä tuntui. Näiden harjoitusten aikana hevoset saivat syödä ruohoa, mutta minun ratsuni olisi mieluiten syönyt koko ajan. Se haukkasi jokaisesta vastaantulevasta pensaasta ja kiskaisi päänsä alas silloinkin kun muut seisoivat kiltisti paikallaan.

Etenimme suurimman osan vaellusta käyntitahdissa, mutta kerran saimme kokeilla tölttiäkin. Minun hevoseni meni kyllä silloin ravia. Kaikesta huolimatta minulla oli levollinen olo ja tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa hevosen selässä. Ainoa kohta, missä tuntui vähän epämukavalta, oli kilometrin matka asvalttitietä pitkin. Asvaltti ei tee hyvää hevosten kavioille ja kova alusta tuntui huonolta satulassakin. Asvalttitien päässä odotti kuitenkin viimeinen mindfullnessharjoitus, jonka jälkeen hevoset päästettiin laitumelle. Ne heittäytyivät heti maahan ja kierivät kuin koirat.

Kotiin ajaessa minulla oli pitkästä aikaa todella hyvä olo. En miettinyt mitään ylimääräistä, vaan mieli oli raukea ja ajatukset ajelehtivat kuin pilvet. Mindfullness hevosen selässä siis toimi, enkä malta odottaa seuraavaa kertaa.

Tapahtumantäyteinen Tallinnanreissu

Lähes vuosi sitten matkustin Tallinnaan purjeveneellä. Tänä vuonna sain kokea uudestaan tuon kokemuksen, kun osallistuin viime viikonloppuna Helsinki - Tallinna Race -nimiseen purjehduskisaan. Reissu oli taas hauska, mutta myös todella tapahtumantäyteinen. Koskaan ennen ei kehoni ole ollut näin uuvuksissa ja mustelmilla purjehdusretken jälkeen. Aion kuitenkin toipua ensi viikonloppuun mennessä, jolloin menen taas purjehtimaan, tällä kertaa turvalliseen lähisaaristoon.

Veneemme miehistö.

Kisaamaan lähdettiin perjantaina illalla kello seitsemän Hernesaaren rannan edestä. Löimme vetoa miehistön kesken siitä, milloin olisimme perillä. Minä arvasin että kahden jälkeen, joku toinen veikkasi puoli neljää. Joka tapauksessa edessä oli yöpurjehdus, mikä tuntui jännittävältä. Hämärä laskeutui pian lähtömme jälkeen ja ympärillä vilahtelevat purjeet vaihtuivat veneiden merkkivaloiksi. Aika pian sai myös pukea päälle villapaidan, villasukat ja pipon. Onneksi veneessä riitti tekemistä purjeiden reivauksesta navigoimiseen, vaikka menimmekin Tallinnaan suorinta tietä.

Ihmettelimme, mikä punainen pallukka merestä nousee. Se oli täysikuu.

Vannoin alkumatkasta, että valvoisin, kunnes olisimme perillä. Uni alkoi kuitenkin puolen yön jälkeen painaa silmäluomia ja otin lyhyitä torkkuja kannella. Loppumatkassa jouduimme tekemään hieman ylimääräisiä käännöksiä, ja tuntui etteivät Tallinnan valot lähestyneet ikinä. Niinpä menin lopulta nukkumaan ja heräsin vasta satamassa vaihtamaan yöpuvun päälle. Kaikki arvauksemme saapumisajasta olivat menneet pahasti pieleen: olimme perillä vasta seitsemältä aamulla. Emme kuitenkaan olleet viimeisiä, eikä edes toiseksi viimeisiä.

Nukuin lyhyet aamu-unet ja lähdin viettämään lauantaipäivää Tallinnan keskustaan. Vanha kaupunki oli entisellään, mutta löysin sen laidalta myös kivan hiukan modernimman ravintolan, jossa oli ensiluokkainen palvelu. Kun palasin kisasatamana toimivaan Kakumäen satamaan, olivat muut miehistön jäsenet jo juhlatunnelmissa. Liityin seuraan ja lähdimme yhdessä tanssimaan tapahtuman virallisiin bileisiin.

Ilta muuttui kuitenkin toisenlaiseksi kuin olin toivonut, kun kännykkäni tippui yllättäen mereen. Kuulin molskahduksen, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Hetken panikoituani menin takaisin veneelle ja jatkoin iltaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voinut siinä kohtaa muutakaan. Seuraavana päivänä purjehdimme takaisin Helsinkiin ja minä voin pahoin koko matkan ajan. Siltä matkalta tulivat ne mustelmat ja väsyneet lihakset, kun kompuroin kerta toisensa jälkeen oksentamaan veneen laidan yli. Loppumatkasta olo helpotti. Pääsin myös turvallisesti Turkuun, vaikka puhelinta ei ollutkaan.

Lauantai-aamuna mietin, että mitä ihmettä tästä matkasta kirjoittaisin. Siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista. Kohtalo piti kuitenkin huolen siitä, että tähän postaukseen tuli näin paljon tekstiä. Puhelimen joutuminen meren pohjaan ei pilannut tätä Tallinnan reissua: minulla on nyt taskussani kourallinen uusia kokemuksia ja uusia tuttavuuksia.

22 vuotta

Jätin eilen taakseni kultaisen 21 vuoden iän ja täytin 22. Ei tunnu mitenkään erityisen vanhalta, vaikka ystävät kiusoittelevatkin, että nyt voin liittyä mummokerhoon. Itseasiassa tuntuu, että olen vielä aika nuori. Ja se on hyvä. Onneksi tätä elämää on vielä niin paljon jäljellä ja ehdin kokea ja tehdä vielä niin monia asioita.

Ennen varsinaista syntymäpäivää vietin hemmottelupäivän itseni kanssa. Koska minä olen oman elämäni tärkein ihminen, halusin antaa itselleni syntymäpäivälahjaksi ihanan päivän täynnä ihania asioita. Aamulla menin aamupalalle käsityöläismuseon kahvila Kisälliin, jossa söin taivaallista pannukakkua. Sen jälkeen shoppailin pari tuntia ja ostin pienen kalenterin ensi vuodelle. Lounasaikaan tieni vei japanilaisen ravintola Shibuin sushibuffetiin, jota kaverini olivat kehuneet. Minusta sushivalikoima oli vähän suppea, mutta ainakin ne maistuivat hyvältä.

Hemmottelupäivään kuului myös kampaajalla käynti. Ylipitkät kutrit muuttuivat äkkiä kevyeksi kesätukaksi, joka sopii minulle niin hyvin, etteivät kaverit edes huomanneet hiusteni lyhentyneen. Kampaajalta kiiruhdin kotiin leipomaan seuraavan päivän brunssia varten. Oli ihanaa viettää leivontailtapäivä kesämusiikin soidessa ja lämpimän ilman tulviessa ikkunasta. Ehdin juuri sopivasti saada kaiken valmiiksi, ennen kuin kello oli kahdeksan ja piti lähteä leffaan. Hemmottelupäivän päätöksenä menin katsomaan kauhuleffa Midsommaria. Se oli outo, niinkuin olin odottanutkin, mutta myös hieman pelottava.

Syntymäpäiväni alkoi brunssilla ystävien kanssa. Tarjolla oli croissantteja, ystävän tekemää herkullista uunijuustoa, persikka-vadelmasalaattia, itsetehtyä jääteetä, tuhatlehtileivoksia sekä ranskalaista marjaraparperikakkua. Teen sitä kakkua aina syntymäpäivänäni, kerran vuodessa. Se maistui jälleen kerran aivan ihanalta. Iltapäivällä vein loppukakun kotiin vanhempien luokse, missä juhlittiin lisää.

Syntymäpäiväni ja sitä edeltävä päivä olivat aivan loistavia. Olen kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka viettivät synttäreitä kanssani, ja myös itselleni. Onneksi juhliminen ei lopu tähän, vaan jatkuu Valasrannan tanssileirillä, jonne menen tänään. Siellä on ihana tanssia kesäisessä säässä, joka saapui juuri sopivasti syntymäpäiväkseni.


Kuvat on ottanut Milla Mykrä.

Erilainen Hangon regatta

Viimevuotisen Hangon regatan jälkeen odotin tätä kesää innolla. Muistissa välkkyivät kuvat aurinkoisesta Hangosta, merellä kisaavista veneistä ja täpötäydestä bilelaiturista. Halusin kokea sen kaiken uudestaan. Tänä vuonna matkassa oli kuitenkin mutkia. Huonon onnen ja viime hetken peruutusten vuoksi minulla ei ollut paikkaa yhdessäkään kisaveneessä. Kaiken lisäksi sääennuste näytti kylmää, sadetta ja kovaa tuulta viikonlopuksi.

Päätin kuitenkin lähteä Hankoon. Voisin tutustua kaupunkiin ja ottaa rennosti, eikä minun silti tarvitsisi jäädä paitsi iltahulinoista. Regattaan oli tulossa paljon tuttuja, joita voisin moikata kisojen jälkeen. Aloitin turistielämän heti perjantaina menemällä persoonalliseen kahvilaan nimeltä Alan's cafe, joka oli söpön kotikutoinen. Kahvilasta sai suodatinkahvia, teetä ja kaakaota, sekä itsetehtyjä leipomuksia, kuten marjapiirakkaa ja mokkapaloja, kaikki ilahduttavan edulliseen hintaan. Sisustus sopi vanhan talon henkeen ja miellytti myös minua: kaikki huoneet olivat nimittäin täynnä kirjoja.

Pääsin mukaan myös regattamenoon, kun vein tavarani veneeseen, josta minulle oli luvattu yöpaikka. Illasta tuli hauska, eikä vesisade haitannut tunnelmaa.

Lauantaina pääsin yllättäen purjehtimaan. Olin edellisiltana mennyt juttelemaan yhteen veneeseen, jossa oli tuttuja, ja sieltä oli luvattu minulle gastipaikka lauantain kisaan. Sää oli ennusteista huolimatta kaunis ja myötätuuleen purjehtiessa tuli jopa lämmin. Pysyimme kisassa muiden mukana ja kaikilla oli hyvä mieli.

Monen veneen miehistöllä oli tiimipukeutuminen, esimerkiksi samanlaiset paidat tai hatut. Jotkut olivat panostaneet tiimiasuihinsa enemmän: eräällä vanhan skotlantilaisen klaanin omistamalla veneellä näkyi kilttiin pukeutuneita miehiä ja jopa kokonaisia Skotlannin perinneasuja. Laiturissa kuultiin myös säkkipillin soittoa, mikä piristi kaiken jumputuksen seassa.

Sunnuntaiaamuna jatkoin turistielämää ja menin aamupalalle hotelli Villa Maijaan. Villa Maija on yksi Hangon vanhoista huviloista Appelgrenintiellä, ja siellä saa pistäytyä aamupalalla, vaikkei olisikaan hotellin asukas. Aamupala oli herkullinen ja täyttävä, eikä maksanut paljon.

Hangon regatta oli kiva kokemus tänäkin vuonna. Se jäi kuitenkin kauas viime vuoden regatasta. En tiedä kultaako aika muistot tai oliko minulla liikaa odotuksia, mutta minulla ei ollut yhtä hauskaa kuin viimeksi. En itsekään tiedä miksi. Ehkä syynä on se, että bileet olivat pliisummat ja laiturilla oli huomattavasti vähemmän juhlijoita kuin viime vuonna, mihin saattoi olla syynä huono sää. Sekin teki varmasti osansa, ettei minulla oikeastaan ollut omaa miehistöä, johon olisin voinut tuntea kuuluvani. Haluan silti muistaa Hangon lämmöllä ja aion palata regattaan vielä joskus.