Lähes vuosi sitten matkustin Tallinnaan purjeveneellä. Tänä vuonna sain kokea uudestaan tuon kokemuksen, kun osallistuin viime viikonloppuna Helsinki - Tallinna Race -nimiseen purjehduskisaan. Reissu oli taas hauska, mutta myös todella tapahtumantäyteinen. Koskaan ennen ei kehoni ole ollut näin uuvuksissa ja mustelmilla purjehdusretken jälkeen. Aion kuitenkin toipua ensi viikonloppuun mennessä, jolloin menen taas purjehtimaan, tällä kertaa turvalliseen lähisaaristoon.
Kisaamaan lähdettiin perjantaina illalla kello seitsemän Hernesaaren rannan edestä. Löimme vetoa miehistön kesken siitä, milloin olisimme perillä. Minä arvasin että kahden jälkeen, joku toinen veikkasi puoli neljää. Joka tapauksessa edessä oli yöpurjehdus, mikä tuntui jännittävältä. Hämärä laskeutui pian lähtömme jälkeen ja ympärillä vilahtelevat purjeet vaihtuivat veneiden merkkivaloiksi. Aika pian sai myös pukea päälle villapaidan, villasukat ja pipon. Onneksi veneessä riitti tekemistä purjeiden reivauksesta navigoimiseen, vaikka menimmekin Tallinnaan suorinta tietä.
Vannoin alkumatkasta, että valvoisin, kunnes olisimme perillä. Uni alkoi kuitenkin puolen yön jälkeen painaa silmäluomia ja otin lyhyitä torkkuja kannella. Loppumatkassa jouduimme tekemään hieman ylimääräisiä käännöksiä, ja tuntui etteivät Tallinnan valot lähestyneet ikinä. Niinpä menin lopulta nukkumaan ja heräsin vasta satamassa vaihtamaan yöpuvun päälle. Kaikki arvauksemme saapumisajasta olivat menneet pahasti pieleen: olimme perillä vasta seitsemältä aamulla. Emme kuitenkaan olleet viimeisiä, eikä edes toiseksi viimeisiä.
Nukuin lyhyet aamu-unet ja lähdin viettämään lauantaipäivää Tallinnan keskustaan. Vanha kaupunki oli entisellään, mutta löysin sen laidalta myös kivan hiukan modernimman ravintolan, jossa oli ensiluokkainen palvelu. Kun palasin kisasatamana toimivaan Kakumäen satamaan, olivat muut miehistön jäsenet jo juhlatunnelmissa. Liityin seuraan ja lähdimme yhdessä tanssimaan tapahtuman virallisiin bileisiin.
Ilta muuttui kuitenkin toisenlaiseksi kuin olin toivonut, kun kännykkäni tippui yllättäen mereen. Kuulin molskahduksen, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Hetken panikoituani menin takaisin veneelle ja jatkoin iltaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voinut siinä kohtaa muutakaan. Seuraavana päivänä purjehdimme takaisin Helsinkiin ja minä voin pahoin koko matkan ajan. Siltä matkalta tulivat ne mustelmat ja väsyneet lihakset, kun kompuroin kerta toisensa jälkeen oksentamaan veneen laidan yli. Loppumatkasta olo helpotti. Pääsin myös turvallisesti Turkuun, vaikka puhelinta ei ollutkaan.
Lauantai-aamuna mietin, että mitä ihmettä tästä matkasta kirjoittaisin. Siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista. Kohtalo piti kuitenkin huolen siitä, että tähän postaukseen tuli näin paljon tekstiä. Puhelimen joutuminen meren pohjaan ei pilannut tätä Tallinnan reissua: minulla on nyt taskussani kourallinen uusia kokemuksia ja uusia tuttavuuksia.
 |
| Veneemme miehistö. |
Kisaamaan lähdettiin perjantaina illalla kello seitsemän Hernesaaren rannan edestä. Löimme vetoa miehistön kesken siitä, milloin olisimme perillä. Minä arvasin että kahden jälkeen, joku toinen veikkasi puoli neljää. Joka tapauksessa edessä oli yöpurjehdus, mikä tuntui jännittävältä. Hämärä laskeutui pian lähtömme jälkeen ja ympärillä vilahtelevat purjeet vaihtuivat veneiden merkkivaloiksi. Aika pian sai myös pukea päälle villapaidan, villasukat ja pipon. Onneksi veneessä riitti tekemistä purjeiden reivauksesta navigoimiseen, vaikka menimmekin Tallinnaan suorinta tietä.
 |
| Ihmettelimme, mikä punainen pallukka merestä nousee. Se oli täysikuu. |
Vannoin alkumatkasta, että valvoisin, kunnes olisimme perillä. Uni alkoi kuitenkin puolen yön jälkeen painaa silmäluomia ja otin lyhyitä torkkuja kannella. Loppumatkassa jouduimme tekemään hieman ylimääräisiä käännöksiä, ja tuntui etteivät Tallinnan valot lähestyneet ikinä. Niinpä menin lopulta nukkumaan ja heräsin vasta satamassa vaihtamaan yöpuvun päälle. Kaikki arvauksemme saapumisajasta olivat menneet pahasti pieleen: olimme perillä vasta seitsemältä aamulla. Emme kuitenkaan olleet viimeisiä, eikä edes toiseksi viimeisiä.
Nukuin lyhyet aamu-unet ja lähdin viettämään lauantaipäivää Tallinnan keskustaan. Vanha kaupunki oli entisellään, mutta löysin sen laidalta myös kivan hiukan modernimman ravintolan, jossa oli ensiluokkainen palvelu. Kun palasin kisasatamana toimivaan Kakumäen satamaan, olivat muut miehistön jäsenet jo juhlatunnelmissa. Liityin seuraan ja lähdimme yhdessä tanssimaan tapahtuman virallisiin bileisiin.
Ilta muuttui kuitenkin toisenlaiseksi kuin olin toivonut, kun kännykkäni tippui yllättäen mereen. Kuulin molskahduksen, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Hetken panikoituani menin takaisin veneelle ja jatkoin iltaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voinut siinä kohtaa muutakaan. Seuraavana päivänä purjehdimme takaisin Helsinkiin ja minä voin pahoin koko matkan ajan. Siltä matkalta tulivat ne mustelmat ja väsyneet lihakset, kun kompuroin kerta toisensa jälkeen oksentamaan veneen laidan yli. Loppumatkasta olo helpotti. Pääsin myös turvallisesti Turkuun, vaikka puhelinta ei ollutkaan.
Lauantai-aamuna mietin, että mitä ihmettä tästä matkasta kirjoittaisin. Siihen mennessä ei ollut tapahtunut juuri mitään erikoista. Kohtalo piti kuitenkin huolen siitä, että tähän postaukseen tuli näin paljon tekstiä. Puhelimen joutuminen meren pohjaan ei pilannut tätä Tallinnan reissua: minulla on nyt taskussani kourallinen uusia kokemuksia ja uusia tuttavuuksia.
