tiistai 28. helmikuuta 2017

Päivä Helsingissä

Olin eilen Helsingissä seikkailemassa. Lähdin aikaisin aamulla heti töiden jälkeen ja tulin kotiin yöllä. Minulla ei ollut päivälle erityistä suunnitelmaa lukuun ottamatta blues-tansseja illalla ja muutamassa kaupassa käyntiä. Aioin vain vaellella päämäärättömästi ympäriinsä Helsingin kaduilla.

Päämäärätön vaeltelu alkoi heti bussista ulos päästyäni. Tarvitsin kahvia ja halusin juoda sitä jossain viihtyisässä paikassa, jossa en olisi ollut koskaan ennen. Yleensä Helsingissä päädyn aina Kampin Espresso Houseen, sillä se on kätevästi samassa rakennuksessa bussiterminaalin kanssa. Nyt ohitin sen tarkoituksella ja lähdin etsimään jotain suloista hipsterikahvilaa lähietäisyydeltä.


Ajattelin, että sellainen kahvila ilmaantuisi minä hetkenä hyvänsä nenäni eteen. Kävelin ja kävelin, mutta sellaista kahvilaa ei vain löytynyt. Lopulta, käveltyäni melkein koko keskustan läpi, luovutin ja menin takaisin Kamppiin Espresso Houseen. Siellä on onneksi ihanan isot kuppikoot.

Saatuani mahani täyteen kahvia ja kakkua toteutin suunnitelmani: kävin parissa kaupassa ja vaeltelin päämäärättömästi. Minulla oli tottakai kamera mukana.

 
Erään pikkukujan varrella seisoi suklaaputiikki, joka mainosti käsintehtyä suklaata. Ennen kuin huomasinkaan, olin astunut sisään ja ostanut itselleni pienen lahjan.
 
 
 
Päivän toinen kahvihetki.
Tanssit pidettiin Navy Jerrys' -baarissa.
Päivä Helsingissä oli valaiseva ja vapauttava, mutta ei niin ihana kuin olin ajatellut. Helsingissä ei ole yhtä paljon kivoja hipsterikahviloita kuin Turussa, eikä kirjastossa saa nukkua. Lisäksi valtava väsymys haittasi seikkailusta nauttimista. Aion silti tulevaisuudessa seikkailla Helsingissä vielä lisää, sillä tunnen pääkaupunkimme hävettävän huonosti.




tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaksoiselämää

Olen nyt tehnyt viikon uutta työtäni, eli jakanut lehtiä aamuyön pimeinä tunteina. Minun on pitänyt opetella nukkumaan päivisin ja olemaan valveillaoloaikana tehokkaampi, eikä se onnistu hetkessä. Onneksi minulla on huhtikuun loppuun asti aikaa totutella tähän uuteen elämään. Olen varma, että pystyn siihen, olenhan yhä hengissä ja kohtalaisen järjissänikin tämän viikon jälkeen.

 
Yöt ovat yllättävän lempeitä. Iltaisin kotiin kävellessä minulla on aina kylmä: tuuli puhaltaa kasvoihin ja sadepisarat hämärtävät näön. Öisin en tunne kylmää. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on silloin enemmän vaatteita päällä, tai sitten siitä, että juoksen suurimman osan matkaa kilpaillessani kellon kanssa. Yhtenä yönä tuuli ja satoikin, mutta en huomannut sitä. Aivan kuin minulla olisi vaatteiden lisäksi ollut jokin ylimääräinen suojakuori ylläni.

Yöllä aika häviää. Tai ei kokonaan häviä, sillä neljän tunnin työaika ei aina tahdo riittää. Mutta se ei kulu samalla tavalla kuin päivisin. Yö on kuin oma universuminsa, jossa tämän maailman lait eivät päde. Seuraavana päivänä edellinen yö tuntuu jo epätodelliselta, kuin ei olisi varma, oliko se unta vai totta.

Minulla on tätä työtä kohtaan viha - rakkaus -suhde. Päivisin mietin, miten ihmeessä jaksan taas seuraavana yönä juosta ja pyöräillä monta kilometriä painavien varusteiden kanssa. Kun herään tuntia ennen töihin menoa, mietin, kuinka ihanaa olisi vain jäädä kotiin nukkumaan. Mutta heti kun saan lehdet lastattua ja pääsen aloittamaan työt, minusta tuntuu, että työ on tosi kivaa. Jaon päättyessä on aina omituisen onnellinen olo. Sitten menen kotiin ja mietin, miten taas pystyin niin rasittavaan suoritukseen keskellä yötä...


 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Aurinko tuli kylään

Olen odottanut näitä aurinkoisia pakkaspäiviä kuin kuuta nousevaa. Sellaisina päivinä voi tehdä kaikkea kivaa, kuten mennä retkelle, juoda lämpimiä juomia ja kenties luistella tai hiihtääkin, jos siihen on mahdollisuus. Nyt ne pakkaset vihdoin saapuivat ja toivat mukanaan ripauksen kevään tuntua auringonpaisteen ja linnunlaulun muodossa. Aion ottaa näistä päivistä kaiken irti ennen ensi viikon plussakelejä.
 
Kävin tänään Vartiovuorella kävelemässä ja kuvaamassa auringossa kylpevää kaupunkiluontoa. Olen tavallaan löytänyt sen paikan vasta nyt, kun asun sen vieressä. Mielestäni Vartiovuori on parhaimmillaan talvella, kun siellä ei ole paljon ihmisiä. Silloin se on kaunis ja rauhallinen pala luontoa keskellä kaupunkia. Kiipeän sinne usein saadakseni hetken taukoa sekavasta elämästäni, tai vain katselemaan maisemia.
 
 
 



Kotiin palattuani tein lämmintä rosmariiniomenajuomaa, jonka ohjeen olin bongannut uusimmasta K-ruoka -lehdestä. Siitä tuli todella hyvää!


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Onnellinen tammikuu

Joskus tajuaa vasta myöhemmin, kuinka onnellinen on ollut. Minä tajusin eilen, että tammikuu oli omassa elämässäni aika ihana. Vietin paljon aikaa ystävien kanssa, tanssin enemmän kuin pitkään aikaan ja sain tuntea itseni rakastetuksi. Työhakemusten kirjoittaminen oli lähes nautinnollista, kun päästin kaiken luovuuteni irti ja annoin sormien liitää näppäimistöllä. Lukujärjestyskin sattui olemaan mukavan väljä, kuin pehmeä lasku uudelle lukukaudelle.

Tietenkään koko kuukausi ei ollut pelkkää onnea. Väliin mahtui itkua ja hammastenkiristystä, mutta niistä päästiin yllättävän helposti yli. Vielä tammikuun puolella ajattelin, että kuukausi oli hämmentävä ja että olin vain unohtanut lomafiiliksen päälle hieman pidemmäksi aikaa. Nyt ymmärrän, että se hämmentävä aika oli tarpeellinen. Sain hetken elää unelmaani: elämää täynnä tanssia ja rakastettavia ihmisiä. En vain ehtinyt huomata sitä tammikuussa, sillä olin liian kiireinen nauttiessani elämästä.

Nyt helmikuussa tuntuvat toisenlaiset asiat saavan vallan. Olen taas innostunut opiskelusta, mutta luovuuteni ei kuki yhtä voimakkaasti kuin viime kuussa. Täytän innokkaasti kalenteria ja suunnittelen kevättä, johon ei suureksi harmikseni mahdu niin paljon tanssia kuin haluaisin. Varaan kalenterista myös enemmän aikaa itselleni, jotta oppisin taas arvostamaan omaa seuraani enemmän. Lisäksi elämäni muuttuu suuresti ensi viikon tiistaina, kun aloitan työn lehdenjakajana. Miksikö? Työaikani on aamuyöllä kahdesta kuuteen.