Paluu lapsuuteen

Kirjallisuuden opiskelu on välillä aika hauskaa.

Siitä, onko se tiedettä, voidaan olla montaa mieltä, mutta kun pääsee tekemään esseetä lapsuutensa lempikirjasarjasta, tieteellisyydellä ei ole mitään väliä.

Nummelan ponitalli on kirjasarja, joka on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aloitin sen lukemisen joskus yhdeksänvuotiaana Säikyttelijät-kirjasta, jonka olin jo pari vuotta aiemmin saanut lahjaksi, eikä paluuta enää ollut. Ahmin kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sen mukaan mitä kirjastosta sattui löytymään. Jossain vaiheessa sentään sain kiinni ilmestymisjärjestyksestä. Viimeisen Ponitalli-kirjan aloitin neljätoista- tai viisitoistavuotiaana, mutta en jaksanut lukea sitä loppuun. Silloin tunsin olevani liian vanha sarjalle.

(Lähes) kaikki omistamani Nummelan ponitalli -kirjat.

Ponitalli-kirjoilla on minulle edelleen suurta tunnearvoa. Olen lyhyen elämäni aikana lukenut satoja muitakin kirjoja ja kirjasarjoja, muun muassa Tiina-sarjan ennen Nummeloita, mutta silti ponitallit ovat minulle tärkeimpiä. Niihin liittyy paljon hyviä muistoja. Sarjan lukemisen aikoihin tapasin yhden parhaimmista ja pitkäaikaisimmista ystävistäni, joka oli suuri Koiratytöt-sarjan fani. Hänen kanssaan leikimme kirjojen maailmaan sijoittuvia leikkejä. Nummeloiden innoittamana aloitin myös ratsastuksen, jota harrastin muutaman vuoden. Voisi sanoa, että Ponitalli sijoittuu yhteen elämäni onnellisimmista ajanjaksoista, siihen aikaan, kun en ollut vielä kunnolla teini mutta en enää ihan lapsikaan.

Nyt, monen vuoden jälkeen, olen saanut palata Nummelan ponitallin pariin. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssilla nimittäin kirjoitetaan essee jostain lasten- tai nuortenkirjasta. Aiheen saa itse valita, ja minun ei kauaa tarvinnut aihettani miettiä. Innostus täytti minut heti, kun ajattelin, että saan oikein luvan kanssa ruotia ponitallilaisten seikkailuja. Kiisin kirjastoon ja lainasin kaikki uusimmat sarjan kirjat päästäkseni selville, mitä nummelalaisille nykyään kuuluu.

Uusimmat Ponitalli-kirjat, joita en ollut lukenut.

Sarja on jatkunut jo vuodesta 1977, ja sen kyllä huomaa. Uusimpien kirjojen seikkailut toistavat pitkälti vanhoja mysteerejä, eivätkä romanttiset kohtauksetkaan enää ole niin jänniä kuin ennen, sillä kaikki tietävät, että Kikka ja Repe seurustelevat. Tuntuu, että kirjat olivat hauskempiakin ennen. Nauran edelleen maha kippurassa sille, kun ponitallilaiset säikähtivät yöllä kummitusta ja kompastuivat toisiinsa päätyen lattialle kiemurtelevaksi kasaksi. Tai sille, kun tallin omistaja Pena lähti hermolomalle Keniaan ja ponitallilaiset äkkäsivät hänet television luonto-ohjelmassa juoksemassa pakoon leijonaa.

Jotain taikaa ponitalli-kirjoissa silti on. Voi johtua pitkälti nostalgiasta, mutta viime päivinä vanhoja ja uusia ponitalli-kirjoja selaillessani olen tuntenut samaa riemua kuin se kaksitoistavuotias hevostyttö silloin ei-niin-kauan sitten.

Tanssia vain

Nykyään suurin osa vapaa-ajastani (ja elämästäni) kuluu tanssiessa. Viimeisestä yhdeksästä päivästä olen tanssinut kuutena, ja luku olisi vieläkin suurempi, ellei yhdellä kurssilla olisi ollut pääsiäistaukoa. Tämä viikko ei edes ole kovin poikkeuksellinen; käyn usein tanssimassa viisi kertaa viikossa. Se ei tunnu paljolta, sillä tanssista tulee kaikella tavalla niin hyvä olo.

Viime lauantaina osallistuin balboaworkshopiin, jonka järjesti oma "kotitanssiseurani" Turku Swing Society. Olin odottanut sitä innolla siitä saakka kun olin kuullut lajista. Balboaa voi tanssia nopeaan swingmusiikkiin pienessä tilassa, joten sen osaaminen olisi hyödyksi rajallisissa olosuhteissa. Ennen workshopia balboa näytti mielestäni siltä, ettei siinä tehdä paljon mitään. Kun pääsin itse harjoittelemaan, selvisi, että se on yllättävän rankkaa, kun täytyy ylläpitää pientä bouncea ja keskittyä ottamaan askelet oikeassa järjestyksessä. Balboaa oli silti hauska päästä kokeilemaan.

Maanantaina suuntasin ystäväni kanssa kohti Helsinkiä ja bluestansseja. Ystäväni oli ollut mukana myös edellisissä tansseissa ja ihastunut bluesiin ikihyviksi. Ennen tansseja kävimme katsomassa uuden Kaunotar ja Hirviö-elokuvan Tennispalatsin hienossa Scape-salissa. Se oli ehkä hienoin elokuvaelämys, jonka olen koskaan kokenut. Itse tansseissa oli tupa täynnä ihmisiä ja yhtä hullu ja iloinen tunnelma kuin aina. Keskiyöllä kotiin lähtiessä oli niin hyvä olo, että hädin tuskin jaksoimme puhua ystäväni kanssa.

Tiistaina olivat kevään viimeiset west coast swing -tunnit, joilla oli mielestäni erityisen hyvä tunnelma. Keskiviikkona käväisin Swing Societyn viikkotansseissa Bar Suxesissa, kuten lähes joka keskiviikko. Siellä pääsi tanssimaan westin ja lindy hopin lisäksi yhden kappaleen bluesia. Loppupuolella ilta kallistui sudokun ja ristikon täyttämiseksi, mutta se ei minun mielestäni ollut ollenkaan huono asia, sillä rakastan pulmatehtäviä. Lisää ristikkotanssibileitä kiitos!

Lauantaina menin pitkästä aikaa lavatansseihin. Viimeksi olin sellaisissa tammikuussa, joten nyt oli kiva käydä kurkistamassa tanssiharrastuksen sitäkin puolta. Auran Nuortentalolla esiintyi Neljänsuora, jonka perässä lavalle lähtee aina suuri joukko tanssijoita ja faneja, sekä Hupilupa. Tanssiseurasta ei siis ollut puutetta. Tapasin illan aikana monia vanhoja tuttuja ja sain tanssia ihania tansseja. Yksi hidas valssi tuntui niin hyvältä, että sen jälkeen minulla oli lähes euforinen olo.

Minulla oli lauantaitansseissa päällä keväthameeni.

Sunnuntaina tanssiviikkoni huipentui Tanssikurssien järjestämällä pääsiäisleirillä Somerolla. Ohjelmassa oli ensin kolme tuntia kizombaa ja sen jälkeen kaksi tuntia Swedish foxia. Kizomba on alun perin Angolasta kotoisin oleva tanssi, jossa askeleita tärkeämpää on rytmi. Swedish fox taas tulee nimensä mukaisesti Ruotsista ja perustuu kokonaan musiikin tulkintaan. Siitä käytetään myös nimeä dirty fox, mutta tanssin luonne ei välttämättä ole nimensä mukainen. Olen tanssinut molempia lajeja ennenkin, Swedish foxia luultavasti usein myös tietämättäni. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa syventymään niihin paremmin.

Molempien lajien tunnit aloitettiin halaamalla kurssikavereita kunnolla, eikä siitä otteesta lähdetty kovin kauas koko päivänä. Huomasin, että siinä halaillessa ihmiset alkoivat hymyillä. Minullakin oli koko päivän todella hyvä ja onnellinen olo, mutta itselleni läheisyys onkin aina tuntunut luontaisemmalta kuin virallinen etäisyys. Päivän aikana aloin miettiä, että ihmisten pitäisi halata toisiaan useammin. Siitä tulee hyvä olo, oikeasti.

Vähän aikaa sitten ajattelin, että unelmaelämäni olisi sellainen, jossa voisin vain tanssia. Sitten tajusin, että minähän elän unelmaelämääni jo.

Keväinen mustikkapassionrahka

Passionhedelmän nimi viittaa kärsimykseen, mutta minä en todellakaan kärsinyt tätä rahkaa syödessäni. Sitruunainen jogurttivaahto sulaa suuhun ja hedelmät antavat sille kirpakkaa lisämakua. Raikas rahka on täydellinen lusikoitava keväiselle brunssille.

Minulla oli tänään juuri sellainen brunssi. Nukuin pitkät ja rauhalliset yöunet, vapaa-yö kun oli, ja heräsin keskipäivän tienoilla. Päivän pakolliseen ohjelmaan kuului ainoastaan luento neljältä, joten minulla oli siihen asti aikaa viettää hidasta "aamua". Kokosin itselleni ihanan brunssilautasen, johon kuului rahkan lisäksi paahtoleipää mansikkahillolla, viinirypäleitä sekä itsetehtyä cappuccinoa, ja kaivauduin takaisin peiton alle. Ihanan maanantai-brunssin kruunasi kaikkien aikojen lempisarjani Doctor Who. Kun vielä aurinko pilkisti verhojen välistä ja kultasi huoneen, mietin, että tätä se onni on.


Mustikkapassionrahka kahdelle

• 0.5 dl vispikermaa
• 1 tl sokeria
• 1 tl sitruunatahnaa (lemon curd)
• 2 dl turkkilaista jogurttia
• 2 passionhedelmää
• (hieman jäisiä) mustikoita

Tee ensin jogurttivaahto. Vatkaa kermaa, kunnes se on löysän vaahtomaista. Lisää sokeri ja sitruunatahna ja jatka vatkaamista, kunnes vatkaamisesta syntyvät kuviot jäävät vaahdon pinnalle. Sekoita lusikalla joukkoon jogurtti.

Halkaise sitten passionhedelmät ja kaiverra sisukset tarjoiluastioiden pohjalle. Lusikoi päälle vaahtoa. Asettele lopuksi pinnalle mustikoita.