Matkalla

Perjantaina Kirkkonummelle matkatessani muistin taas, miten paljon pidän matkustamisesta. Oli kiva istua pitkästä aikaa junassa ja jutella matkatoverini kanssa, jota en ollut koskaan ennen tavannut. Matka tuntui senkin takia heti alusta asti merkitykselliseltä. Ajattelin, että sellaisia matkoja pitäisi tehdä enemmän. Kun on matkalla toisen kanssa, on ikään kuin jumissa siinä, eikä voi muuta kuin tutustua toiseen.

Matkalla sattui monia kommelluksia, joista kuitenkin selvittiin aika helposti. Tunnin odotus seuraavaan bussiin ei oikeastaan edes haitannut minua. Ajattelin, että no, nyt kävi näin, ja istuin alas syömään eväitäni. Seuraava bussi tuli ja pääsimme lopulta määränpäähän, eikä sillä ollut väliä, että olimme tunnin myöhässä.

 

Seuraavana aamuna lähdin taas matkaan. Tällä kertaa suuntana oli koti. Vaikka olen viime aikoina valittanut, että yksin matkustaminen on tylsää, voin nyt sanoa olleeni väärässä. Bussin ikkunasta oli kiva katsoa usvaisia peltoja, eikä junaa odotellessakaan tullut aika pitkäksi. Junan vaihto sujui hyvin, vaikka olin jännittänyt sitä etukäteen. Matkalla Turkuun otin torkut ja salakuuntelin muita matkustajia. Ja kun sitten nousin junasta Kupittaan asemalla, olin täynnä Turku-rakkautta. Lyhytkin ero kotikaupungista saa sen näyttäytymään uudessa valossa.

Minulle matka on aina ollut määränpäätä tärkeämpi. Haluaisin lähteä maailmanympärimatkalle, sillä silloin minun ei tarvitsisi pysähtyä minnekään pitkäksi aikaa. Saisin olla koko ajan matkalla. En ole koskaan tuntenut erityisesti kuuluvani mihinkään paikkaan. Minun kotini on siellä, missä minä olen. Joskus ahdistaa, kun ajattelen, että elämässä pitäisi löytää se oma paikka ja jäädä siihen. Mutta miksi pitäisi? Jos tekee matkasta merkityksellisen, onko määränpäällä väliä?