Toimintaviikonloppu

Takana on taas kiireinen viikko ja varsinkin viikonloppu. Olen retkeillyt saaristoluonnossa, saanut paljon liikuntaa ja tehnyt vapaaehtoistyötä. Vaikka eilen illalla olin liian väsynyt liikauttamaan silmäripseäkään, jää tämä viikonloppu mieleeni yhtenä parhaimmista.

Perjantaina järjestettiin Kupittaanpuistossa Pride-kirppis, jossa olin myymässä vanhoja tavaroitani. Myyntipöytänä toimi iso vihreä viltti. Ostajia oli kuitenkin harmillisen vähän, vaikka olin kuvitellut puiston olevan täynnä kirppistelijöitä. Tapahtuman viehätystä vähensi myös viileä ja kostea ilma, joka kasteli salakavalasti kaiken ja sai minut hytisemään. Onneksi sentään sain jotain myytyä.

Lauantaina Taidemuseonmäelle kiivetessäni minulla oli liikaa vaatteita päällä ja rumat lenkkarit jalassa. Olin eilisestä viisastuneena halunnut pukeutua lämpimämmin, ja converseja en ollut voinut laittaa, sillä ne olivat vieläkin märät torstain jäljiltä. Silloin ajattelin olevani koko Priden rumimmin pukeutunut tyyppi. Myöhemmin paksu vaatekerta osoittautui kuitenkin kullanarvoiseksi, kun Rauli-mysrky purki raivoaan yllemme.

Yleensä olen osallistunut Prideen omana itsenäni, mutta tänä vuonna olin siellä vapaaehtoistöissä Plan Suomi -säätiön Mitä?-verkoston edustajana. Pystytimme Puolalanpuistoon ilmastop-häkin, jonka sisällä oli ilmastoon liittyviä tehtäviä. Häkki herätti ihmetystä ja meitä luultiin muun muassa ilmavoimien edustajiksi. Harhaluulot karisivat, kun aloimme jakaa ihmisille häkin seinässä roikkuneita muratteja ja kertoa Mitä?-verkoston toiminnasta.

Minun piti lauantai-illalla Priden jälkeen mennä vielä tanssimaan, mutta Rauli-myrsky oli vienyt voimat. Sunnuntai-aamuna olin kiitollinen päätöksestäni jäädä kotiin, sillä edessä oli pyöräretki Kuusiston linnan raunioille. Retken järjesti Luonto-liitto ja sille sai lähteä mukaan kuka tahansa pyörän omistava ihminen. Mukavan kokoinen porukka meitä Kuusistoon lähtikin. Matkaa kertyi yhteensä 30 kilometriä, mutta se oli sen arvoista, sillä maisemat olivat hienoja. Raunioihin tutustumisen jälkeen kävimme vielä vähän matkan päässä sijaitsevalla luontopolulla. Metsä oli täynnä sieniä ja muurahaisia ja juuri niin ihana kuin saariston metsät voivat olla. Olisin halunnut jäädä sinne, tuuheiden vaahteroiden suojaan.

Kirjat, joita rakastan

Olen ollut tällä viikolla hieman kiireinen, sillä humanistisen tiedekunnan johdantokurssi alkoi keskiviikkona ja sen lisäksi oli vielä Taiteiden Yö sekä muita illanviettoja. Juoksemisesta huolimatta olen onnellisempi kuin aikoihin. Olen löytänyt ryhmän kirjallisuushörhöjä, joilla on samanlainen intohimo kirjoihin kuin minulla ja joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Se tuntuu minun elämässäni niin uskomattomalta, etten enää koskaan aio valittaa olosuhteistani.

Sen kunniaksi paljastan, mitkä kirjat ovat jääneet sydämeeni.

Tämä kirja on omistamistani kirjoista ainoa, jonka voisin lukea vaikka kuinka monta kertaa uudestaan. Se ei ole elämäkerta, vaan päiväkirjamuotoon kirjoitettu historiallinen romaani. Sain sen 16-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi toivottuani sitä. Romaanin päähenkilö kiehtoi minua ja halusin tietää hänestä lisää: aikaisemmin olin tiennyt vain tarinan lopun. Kirja koukutti minut heti ja luin sen tanssileirillä neljässä päivässä. Siitä asti olen tavallaan fanittanut Marie Antoinettea - Ranskan inhotuinta kuningatarta!

Jää - Ulla-Lena Lundberg

Tätä ei valitettavasti löydy kirjahyllystäni vielä, mutta onneksi mummini on aina valmis lainaamaan sitä. Jää on todella taitavasti rakennettu tarina. Lukija tutustutetaan Kökarin elämänmenoon ja sen ihmisiin pikkuhiljaa, ja juuri kun on ehtinyt tehdä olonsa kotoisaksi, tapahtuu odottamaton käänne. Henkilöhahmoista on myös tehty todella uskottavia ja persoonallisia. Rakastuin Petter Kummeliin heti kirjan alussa ja kun hänen kohtalonsa paljastui, koin oikeaa tuskaa. Tarina muuttui kuitenkin heti surullisemmaksi ja myös kauniimmaksi, kun tein hieman taustatutkimusta.

Tästä uutuuskirjasta olenkin kertonut täällä blogissa aikaisemminkin. Olen ehtinyt lukea siitä vasta 200 sivua, mutta sekin on ollut niin nautinnollista, etten haluaisi tarinan koskaan loppuvan. Vallankumouksen ajan Pariisi tuntuu samaan aikaan kodikkaalta ja käsittämättömältä. En ole lukiessani voinut välttyä vertaamasta tilannetta nykypäivään. Luxus on myös harvinaisen kansainvälinen romaani: unohdan lukiessani koko ajan, ettei tekstiä ole käännetty.

 Tiedän monien pitävän Kätilöä oksettavana, mutta väittäisin, että nämä henkilöt eivät ole lukeneet kirjaa. Elokuvaversio ei todellakaan tee oikeutta tälle romaanille. Kätilössä on jotain alkukantaisen kaunista ja voimakasta, joka pitää otteessaan, vaikka välillä haluaisi vain unohtaa koko kirjan. Kielenkäyttö on todella kekseliästä ja kuljettaa läpi romaanin huomaamatta. Silti huomaan välillä miettiväni, mikä minua oikein vaivaa, kun tykkään näin rivosta romaanista. Kätilö ei todellakaan ole lastenkirja. Ehkä se olen vain minä, mutta mielestäni tällaisia kirjoja tarvitaan enemmän.

Makea omenapiirakka

Kuuma elokuu on kääntynyt syksyksi aivan yllättäen ja omenoita on yhtäkkiä kaikkialla. Onneksi niistä voi tehdä vaikka mitä! Kuten tällaisen suloisen makean piirakan, jonka kanssa ei tarvita edes vaniljakastiketta.

Näitä tarvitset:

• n. 5 omenaa (pienikokoista)
• 2 munaa
• 2 dl sokeria
• 3 dl vehnäjauhoja
• 1/2 tl leivinjauhetta
• 2 tl vanilliinisokeria
• 150 g margariinia
• 1 dl maitoa
• pyöreä piirakkavuoka

Näin se valmistuu:

1. Kuori ja pilko omenat ohuiksi suikaleiksi.
2. Vatkaa munat ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi.
3. Sekoita vehnäjauhot, leivinjauhe ja vanilliinisokeri keskenään.
4. Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.
5. Lisää munasokerivaahtoon jauhoseos, margariini ja maito. Sekoita.
6. Voitele vuoka ja levitä 3/4 taikinasta sen pohjalle.
7. Laita omenat päälle ja levitä loppu taikina niiden päälle tasaisesti.
8. Paista uunissa 30 min tai kunnes piirakka on saanut väriä.

Ohje on ikiomani.

Seikkailu Amazonilla... eikun lähiluonnossa

Joskus onni löytyy läheltä. Olimme sopineet kaverin kanssa menevämme maanantaina kuvailemaan jonnekin hienoon paikkaan, mutta minne, sitä emme vielä tienneet. Päädyimme lopulta paikkaan, joka sijaitsee ihan lähellä ja jota kumpikin oli ajatellut mielessään. Aurajoen toisella puolella Halisten suunnassa avautuu kuin toinen maailma, siellä on peltoja ja kukkia ja vihreitä puita ja vaikka mitä. En ole kuitenkaan koskaan oikeastaan käynyt siellä, eikä ollut kaverinikaan. Hassua, miten voi asua samalla seudulla melkein koko elämänsä ja silti löytää sieltä tuntemattomia paikkoja! Kuvausreissusta tulikin siis yllättäen seikkailu.

Jokivarren puut olivat kuin Amazonilta.

Osa metsää oli jo ottanut varaslähdön syksyyn.

Inspiraatiota kansien väliin

Olen usein lehtiä lukiessani miettinyt, että onpas ihania kuvia, kertakaikkisen inspiroivia. Voisinpa laittaa ne talteen jonnekin. Ikivanhojen lehtien kasaaminen pinoiksi huoneen nurkkaan ei kuitenkaan kuulosta hyvältä ajatukselta pelkästään hienojen kuvien vuoksi. Samalla olen yrittänyt keksiä käyttötarkoitusta miljoonille vihoilleni, jotka täyttävät hyllyt ja kaapit.

Inspiroivia asioita kerääntyy huomaamatta.

Ratkaisu: yhdistetään kuvat ja vihot. Lopputuloksena on inspiraatiovihko, jota jotkut kutsuvat myös scrapbookiksi. Yleensä scrapbookit ovat täyteen ahdettu kuvia, tarroja ja leffalippuja, mutta omani on hillitympi ja sisältää muutakin kuin kuvia. Kirjoittajana alan usein keksiä esimerkiksi upeasti sisustettujen huoneiden ympärille tarinoita. Joskus taas sanat tulevat ensin ja kuva vasta myöhemmin. Tai sitten vihkoon voi päätyä vaikka kirja-arvostelu.

Inspiraatiovihon koristeleminen on rentouttavaa, vähän niinkuin värittäminen tai sudokun täyttäminen. Sivuja on myös kiva katsella myöhemmin. Minulle inspiraatiovihon tarkoitus onkin juuri se, että voin selailla sitä kun mieli lyö tyhjää ja inspiroitua uudelleen.