Haluan tässä postauksessa puhua itselleni erittäin henkilökohtaisesta aiheesta, introverttiydestä. Koen itseni introvertiksi, eikä se aina tee elämästäni helppoa. Introvertit ymmärretään usein väärin ja heidän käytöstään halutaan muuttaa. Toivon, että tätä postausta ei ymmäretä väärin. En halua sääliä itseäni enkä muita introvertteja, ja yritän kirjoittaa tämän ennemminkin tutkivasta kuin puolustavasta näkökulmasta.
Millaisia ne introvertit sitten ovat? Lyhyesti kuvailtuna sisäänpäinkääntyneitä ja yksinolosta nauttivia. Introverteille heidän päänsisäinen maailmansa on ulkoista maailmaa mielenkiintoisempi ja he viihtyvät itsensä kanssa. Introvertit pitävät asioista, joita voi tehdä yksin omassa rauhassa, kuten lukemisesta tai tietokonepelien pelaamisesta. Introvertit väsyvät helposti sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos niissä on paljon ihmisiä, ääntä ja tapahtumista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että introvertit olisivat erakkoja. Heillä on usein muutama hyvä ystävä, joiden seurassa he oikeasti viihtyvät. Kukaan ihminen ei ole täydellinen introvertti tai ekstrovertti, vaan jotain siltä väliltä.
Introvertit.net-sivuston mukaan introvertteja on väestöstä vain noin 30%. Loput 70% ovat ekstrovertteja. Tämän vuoksi maailma on valitettavasti ekstroverttien luoma. Sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta pidetään normeina ja niitä vaaditaan ihmisiltä työhakemuksia myöten. Tällaisessa maailmassa introvertit tuntevat itsensä usein erilaisiksi ja omituisiksikin. Olen itsekin tiennyt jo lapsesta asti, että olen outo. Ei sitä kukaan ole minulle sanonut, mutta olen huomannut muiden käytöksestä, etten ole heidän mielestään normaali.
Minä olen kuitenkin siitä onnellinen tapaus, että outous ei ole ikinä haitannut minua. Päinvastoin: olen pitänyt sitä eräänlaisena supervoimana. Olen aina uskaltanut tehdä asioita, joita muut eivät ole uskaltaneet muiden tuomitsemisen pelossa. Minua ei ole kerta kaikkiaan ikinä kiinnostanut, mitä muut ajattelevat minusta. Olen aina kyseenalaistanut sosiaaliset normit ja jos ne ovat tuntuneet typeriltä, en ole antanut niiden estää itseäni.
Julkisesti puhuminen monen ihmisen kuunnellessa on aina ollut minulle kauhun hetki. En pysty pitämään puheita juhlissa, ellen ole valmistautunut monta viikkoa etukäteen, ja oman työn esitteleminen muille ihmisille on benjihyppyyn verrattava kokemus. Jos minulle tulee luennolla mieleen joku asia, jonka haluaisin sanoa, kämmeneni hikoavat ja tärisevät pelkästä ajatuksesta, että sanoisin sen ääneen. Lopulta en päädy viittaamaan ollenkaan.
Siksi joidenkin mielestä on varmasti outoa, että rakastan tanssia, ja vieläpä parin kanssa. Minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään kummallista. Salaisuus on nimittäin siinä, että tanssiessa ei tarvitse puhua. Voi vain antaa kehon liikkua ja kertoa se, mitä kerrottavaa on. Kehon viestejä kun ei voi ymmärtää väärin. Osaankin puhua kehollani paljon paremmin kuin sanoilla. Tanssi on minulle valtava voimavara, johon voin purkaa kaikki vaikeat tunteet ja ajatukset. Jos minua ahdistaa, laitan mukaansatempaavaa musiikkia soimaan ja tanssin, kunnes naurattaa. Se antaa ihanan vahvan olon.
