Huomenna hän tulee

Tai oikeastaan tuli jo. Nimittäin ikioma kirjahyllyni, jonka löysin viikko sitten Ekotorilta. Hän on vitriiniovinen, korkea ja kapea perushylly, väriltään vaaleanruskea ja tehty vaahterasta. Toisin sanoen täydellinen, lukuunottamatta ovia, jotka aion poistaa. En halua piilottaa kirjakokoelmaani rumien vitriinilasien taakse, sehän olisi sama kuin laittaisi kirjat vaatekaappiin. Kirjojen pitää olla näkyvillä, sillä ne ovat taideteoksia paitsi sisällöltään, myös ulkonäöltään.

Uusi perheenjäseneni ei ole täysin virheetön. Toinen kumisista ovenkahvoista on halki ja takaseinästä puuttuu pieni pala. Minä en kuitenkaan välitä näistä "vioista". Sitäpaitsi ne on helppo korjata. Takaseinän reikää ei edes huomaa, kun sen eteen laitetaan kirjoja, ja ovet otetaan pois joka tapauksessa. Muut kulumat voi peittää maalilla. Mielestäni virheet tekevät asioista suloisia ja siksi rakastankin hyllymussukkaani jo nyt.

Muutan omaan puutalokaksiooni jo ensi viikolla. Hieman mahanpohjassa tuntuu kihelmöintiä, varsinkin, kun en ole käynyt asunnossa yli vuoteen. Onkohan se vielä sellainen, kuin muistan? Vuokralaiset lähtevät lauantaina, mutta minä joudun elämään jännityksessä maanantaihin asti, sillä vietän viikonlopun Tallinnassa tanssileirillä. Vanhempani kuljettavat ruokapöytäni ja kirjahylly-rakkaani osoitteeseen viikonlopun aikana. Toivon, että ne viihtyvät uudessa kodissaan. Silloin minäkin voin heti tehdä oloni kotoisammaksi.

En uskalla ajatellakaan, kuinka kauan kaiken tavaran siirtämisessä kestää. Onneksi kodit sijaitsevat lähellä toisiaan. Minusta tulee lähiviikkojen aikana tuttu kasvo ainakin Ikealle, sillä tarvitsen yöpöydän ja kaikenlaista muuta kodin tilpehööriä. Muutto on nyt hyvässä alussa, lopusta en tiedä milloin se tulee vai tuleeko koskaan.

Vanha #shelfie, uusi postataan myöhemmin.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa

Olen aina inhonnut tätä laulua, koska se ei mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Miten muka elämä pitäisi oivaltaa, jotta se tuntuisi ihanalta? Oma elämäni ei ainakaan muutu ihanammaksi, vaikka kuinka yrittäisin oivaltaa sen oikein. Nyt mieleni on kuitenkin muuttunut.

Aloitin kirjallisuustieteen opinnot Turun yliopistossa tänä syksynä, ja olen alusta asti tuntenut olevani oikeassa paikassa. Opiskelukaverit ovat ihania, opettajat persoonallisia (Veijo Hietala!) ja kurssien sisällöt mielenkiintoisia. Saan lukea klassikkoromaaneja, kirjoittaa luovia tekstejä ja analysoida Kafkan novelleja. Voi olla, että tämä on vain alkuinnostuksen luomaa huumaa, mutta minä todella nautin yliopisto-opiskelusta.

Yliopiston lisäksi vapaa-aikani täyttää järjestötoiminta ja tanssiminen. Kalenterini on pullollaan eri väreillä merkittyjä tapahtumia ja muistutuksia, välillä viikonloputkin ovat ihan täynnä tekemistä. Mietin usein maanantai-iltaisin, miten ehdin tehdä kaiken viikon aikana ilman, että pääni räjähtää. Jotenkin asiat kuitenkin aina sumpliintuvat ja pieniä hengähdystaukojakin jää. Ehdin jopa katsoa lempisarjojani ainakin kerran viikossa.

Miten voin tämän kaiken jälkeen allekirjoittaa postauksen otsikon? Helposti. Olen nimittäin vihdoin oivaltanut elämän oikein. Maanantai-iltana pyöräilin kotiin kymmentuntisen yliopistopäivän jälkeen ja hymyilin ääneen, sillä olin juuri saanut kotitehtävän kirjoittaa essee pahuudesta. Silloin ymmärsin, että juuri se on tärkeää. Että muistaa hymyillä kiireen keskelläkin.

Yllättäviä löytöjä

Elämässäni alkaa uusi luku, kun muutan omilleni lokakuun alussa. Lasken jo päiviä muuttoon, vaikka tiedän siitä tulevan rankkaa. Laatikoiden pakkaamisen ja purkamisen lisäksi pitäisi vielä tapetoida yksi seinä, sisustaa ja päättää tavaroille paikat. Siksi olenkin aloittanut kaappien siivoamisen nyt jo.

Nykyinen huoneeni on näennäisesti siisti, mutta se johtuu vain siitä, että olen tunkenut kaiken tavaran kaappeihin ja laatikoihin. Niitä tyhjentäessäni koin monenlaisia tunteita nostalgiasta epäuskoon. Miksi ihmeessä olen säilyttänyt lukiossa jaettuja monisteita, joita en edes koskaan lukenut? Tai seitsemännen luokan kuvistöitä? Kuviksen "taideteoksista" tosin löytyi kaksi ihan onnistunuttakin yritystä. Ja sitten löysin erään lukio-esseen, joka kertoo siitä, miksi ihmiset tanssivat. Pidän sitä edelleen parhaana kirjoittamanani esseenä.

Eniten päänvaivaa säilyttääkö vai ei -kysymyksessä tuottivat kortit. Olen elämäni aikana saanut paljon kauniita ja hauskoja kortteja, joihin liittyy ihania muistoja. Haluaisin säilyttää niistä jokaisen, mutta rajallinen säilytystila on toista mieltä. Jouduin siis tekemään kiperiä valintoja ja luopumaan monesta hienosta kortista. En silti heittänyt kaikkia suoraan roskikseen, sillä niitä voi vielä käyttää uusien korttien raaka-aineena.

Puolukka-kinuskiyllätysmuffinit

Puolukat ja kinuski kuuluvat yhteen yhtä varmasti kuin lehdet punastuvat syksyisin. Yhdistelmä on ihana jo sellaisenaankin, mutta erilaisten leivosten täytteenä se saa kokonaan uusia maku-ulottuvuuksia. Nämä muffinit kätkevätkin sisäänsä suussasulavan yllätyksen. 

Näitä tarvitset:

Taikina

• 2 munaa
• 1,5 dl sokeria
• 150 g margariinia
• 3 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta

Täyte

• 1 dl kuohu- tai vispikermaa (ei kasvipohjaisia valmisteita!)
• 1 dl fariinisokeria
• 2 dl puolukoita (pakastettuja, jos mahdollista)

muffinivuokia

Näin muffinit valmistuvat:

1. Tee ensin taikina. Vatkaa munat ja sokeri keskenään kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää margariini.
2. Sekoita vehnäjauho ja leivinjauhe keskenään. Lisää taikinaan kevyesti lusikalla sekoittaen.
3. Laita kerma ja fariinisokeri kattilaan ja sekoita tasaiseksi.
4. Väännä levy keskilämmölle (4 tai 5 astetta) ja anna seoksen kiehua n. 30 min. Sekoittele välillä ja vähennä lämpöä, jos seos uhkaa kiehua yli.
5. Kun kinuski alkaa vaikuttaa sakealta, tee testi: tiputa tilkka kinuskia jääkylmään veteen, anna olla hetki ja kaada vesi pois. Jos tilkasta pystyy muotoilemaan pallon, kinuski on valmista.
6. Laita uuni päälle 200 asteeseen.
7. Täytä muffinivuoat puolilleen taikinalla. Sekoita puolukat kinuskiin ja laita nokare seosta vuokiin taikinan päälle. Peitä nokareet lopulla taikinalla.
8. Paista uunissa 20 min tai kunnes muffinit ovat saaneet väriä.

Ohje on ikiomani.

Nörtti ja ylpeä siitä

Eilisessä Turun Sanomien Extra-liitteessä (3.9.2016) oli artikkeli nörttiydestä. Luin sen mielenkiinnolla, tunnenhan itsekin olevani vannoutunut nörtti, vaikka kategorioimista vastustankin. Artikkeli sai minut kuitenkin miettimään, mikä oikeastaan tekee ihmisestä nörtin. Voinko olla nörtti, jos en pelaa virtuaalipelejä tai käy coneissa?

Olen ollut nörtti siitä saakka, kun 14-vuotiaana tutustuin Doctor Who -tv-sarjaan. Kyseinen sarja pelasti elämäni. Olin yläasteella masentunut eikä missään ollut mitään järkeä. Sitten eräänä päivänä kahjo mies sinisessä kopissa kuiskasi "run", ja huomasin matkustavani läpi ajan ja universumin. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Doctor Who johdatti minut pian Tumblriin, joka on ihanan hullu ja brittiläinen, sekä muiden fandomien pariin.

Silti joskus tuntuu, ettei minulla ole oikeutta kutsua itseäni nörtiksi. Olen sosiaalisesti lahjakas, rakastan tanssimista ja käytän mieluummin piilolinssejä kuin silmälaseja. En käy fanitapahtumissa enkä mielelläni tuhlaa rahaa kaikenmaailman fanikrääsään (enää). Ulkopuolelta minua ei ikinä uskoisi pahimman luokan nörtiksi. Mutta onko sillä väliä, jos itse sisimmässäni tunnen olevani kotonani nörttien keskellä?

Itseasiassa teen paljon nörttimäisiä asioita. Vietän öisin tunteja Tumblrissa ja katson Youtubesta fanien tekemiä videoita. Kirjoitan Supernatural-fanfictionia ja minulla on Spotifyssa Doctor Who -soittolista. Jään joskus perjantai-iltaisin kotiin katsomaan lempisarjojani, vaikka kaverit menisivät juhlimaan. Ja nyt, bloggaamisen myötä, olen saanut hieman sitä alkuperäistäkin nörttiyttä itseeni, kun olen koodannut sivujani (ihan itse!).

Ainoa kategoria, johon haluan itseni luokitella, on nörtti.