Mansikka-raparperi-scrumble

Kesä on puolessa välissä ja mansikat ja raparperit parhaimmillaan. Kävin itsekin eilen pilkkomassa raparperia pakkaseen ja mietin, mitä hyvää siitä voisi tehdä. Mieleeni tuli eräs herkku, jonka ohjeenkin olen luultavasti joskus nähnyt jossain. En kuitenkaan jaksanut kaivaa ohjetta esille, sillä tämä jälkiruoka on helppoakin helpompi valmistaa, eikä vie kuin hetken.

 

Kyseessä on siis murupaistos, jossa raparperin kirpeys kohtaa mansikan makeuden sekä kauran pehmeyden. Se valmistetaan samalla tavoin kuin syksyinen omena-kaura-paistos.

Herkkuun tarvitset:

• piirakkavuoka (30 cm), jos pienempi, puolita ohje
• 0,5 litraa raparperia
• 2 dl mansikoita (tai enemmän, jos haluat)
• 100 g margariinia
• 3 dl kaurahiutaleita
• 1,5 dl sokeria
• ripaus kardemummaa

Näin valmistat scrumblen:

1. Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.
2. Laita sokeroidut raparperit vuokaan ja mansikat niiden päälle.
3. Tee muruseos. Sulata margariini ja sekoita se kaurahiutaleiden, sokerin ja kardemumman kanssa muruksi.
4. Levitä muruseos marjojen päälle.
5. Paista n. 15 min tai kunnes muruseos on saanut väriä.
6. Nauti kahvin ja jäätelön tai vaniljakastikkeen kera. (Myös jogurtti käy mainiosti!)

 

Sateinen mökkijuhannus

Tämän vuoden juhannus oli minulle poikkeuksellinen. En mennyt juhannustansseihin enkä edes tehnyt paljon juhannustaikoja. Sen sijaan suuntasimme ystäväni kanssa mökille Alastarolle ja vietimme hyvin rauhallisen juhannuksen, pääasiassa sisätiloissa, sillä sää oli suomalaiselle juhannukselle tyypillisesti huono. Sunnuntai-aamuna sen sijaan, kun juhannus oli ohi, aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja ulkona oli täysi helle. Mutta silloin piti jo lähteä kotiin.

Sateesta huolimatta aika kului mukavasti. Pelasimme korttia ja kävimme saunassa, niitä tavallisia mökkijuttuja. Taikojakaan ei kokonaan unohdettu, vaikka ystäväni niitä vastustaakin. Keräsimme juhannusaattoiltana kumpikin seitsemän kukkaa tyynyjemme alle ja toivoimme kauniita unia. Kumpikaan ei kuitenkaan nähnyt unia sinä yönä, mikä oli harmi.

 

Minun mielestäni ruoka on tärkeä osa mitä tahansa juhlaa, ja olin tehnyt juhannustakin varten hieman suunnitelmia. Ne menivät kuitenkin osittain uusiksi, sillä ulkona ei ollut grillauskeliä eikä mökiltä löytyvän pallogrillin kunto ollut paras mahdollinen. Grillasimme vartaat ja maissit siis paistinpannussa. Maku oli silti tosi hyvä ja uudet perunat sekä tomaatti-basilika-punasipuli -salaatti kruunasivat sen. Ateriamme oli lisäksi ihanan aurinkoinen keltaisine kasviksineen. Sitä syödessä ei melkein edes huomannut ulkona ripottelevaa sadetta.

 

Valitin ystävälleni koko juhannuksen, kuinka haluaisin tehdä kakkuja, mutta niihin ei löydy syöjiä. Mainitsin myös, että letut on helppo muuntaa lettukakuiksi. Lopulta ystäväni myöntyi ja sanoi, että voisimme tehdä pieniä lettukakkuja. Paistoimme siis jälkiruokaletut miniohukaispannulla ja kokosimme niistä pieniä ohukaisleivoksia. Täytteeksi laitoimme kermavaahtoa, vadelmahilloa ja sulatettua suklaata. Olimme kuitenkin liian kärsimättömiä, ja kakut hajosivat kasaan lettujen kuumuuden takia. Seuraavana aamuna, kun letut olivat jäähtyneet, leivos pysyi jo kasassa.

Minun hajonnut leivokseni, jonka ainoastaan kukat pelastivat.



Ystäväni kaunis lettu-kermakakku.



Aamun onnistunut ohukaisleivos.

Jälkeenpäin mietittynä tuntuu, ettemme tehneet koko viikonloppuna oikein mitään. Mutta se on hyvä asia. Sekä minulla että ystävälläni on yleensä elämässä ihan liikaa tekemistä, joten yksi rauhallinen viikonloppu tuli tarpeeseen. Sen voimin jaksaa taas hetken.

 

Rakastuin kesäyöhön

Satavuotias Suomi juhlistaa tänä vuonna myös luontoa neljänä päivänä vuodessa. Eilen koitti niistä kolmas, jonka nimi oli Rakastu kesäyöhön. Lähdin itse nauttimaan kesästä ja luonnosta yöretkelle Kaarinan Kuusistoon, seuranani ihmisiä, jotka tiesivät enemmän linnuista ja kasveista kuin minä. Ilta heijasteli vielä päivän helteitä ja ilmassa leijui kesän tuntu; parempia olosuhteita kesäyöhön rakastumiselle ei olisi voinut kuvitella.

Tunnelma retkellä oli todella hauska ja rento. Kävelimme luontopolulla ja kuuntelimme yölintujen ääniä, tunnistimme kasveja ja nautimme kesäyön hämärästä. Näimme myös paljon eläimiä: peuroja, joista yksi meni niin läheltä että pelästyin ja piti kamalaa ääntä, lehmiä, lepakoita, mäyrän eli "sohvatyynyn", kuten eräs retkemme jäsen sitä nimitti, jäniksiä ja tietysti lintuja. Retki huipentui Kuusiston linnan raunioille, jotka näyttivät mahtavilta yötaivasta vasten.

Bongaa peura.

 

Rakastuin eilen kesäyöhön, ja aion rakastua siihen vielä monta kertaa uudestaan.

 

Kesäinen picnic itseni kanssa

Minulla oli eilen vapaapäivä ja olin suunnitellut meneväni taidemuseoon katselemaan Robert Doisneaun valokuvia. Ulkona oli kuitenkin niin kesäinen sää, ettei taidemuseo enää iltapäivällä houkuttanutkaan niin paljon. Pakkasin siis viltin ja evästä ja lähdin picnicille lähipuistoon.

 

Mukanani oli myös lukemista: Juhani Ahon Papin tytär, jonka päähenkilö on kaimani. Etsiessäni puistosta paikkaa, johon asettua, tunsin itseni kirjan Elliksi. Tämä nimittäin haluaa jatkuvasti päästä ylös, korkealle, mistä muut eivät häntä näe mutta hän näkee kaiken. Minulle ei ollut tärkeää niinkään paikan korkeus, mutta halusin johonkin rauhalliseen koloon, jonka ohi ei jatkuvasti ramppaisi ihmisiä. Lopulta päädyin eräälle kukkulalle puun alle, jossa papin tytärkin olisi varmasti viihtynyt.

Paikkaa etsiessäni ehdin ihastella ja kuvata luonnon kauneutta. Miten keskellä kaupunkia voikin olla näin kaunista!

 

Picnicillä eväät ovat totta kai tärkeässä osassa. Tein kotona valmiiksi superhyvää mansikka-vuohenjuusto-salaattia, johon sisältyi myös uusia perunoita ja kevätsipulia. Puun alla suloisen lämmön ja ötököiden ympäröimänä se maistui tosi makealle ja hyvälle! Sen maku oli kuin itse kesä. Jälkiruoaksi oli klassinen, mutta vähintään yhtä kesäinen herkku: marjoja ja kermavaahtoa.

 

Eilinen picnic oli kuin hengähdystauko kiireisestä arjesta. Se tuli tarpeeseen: minulla oli pitkästä aikaa oikea kesälomafiilis.

 

Kukkia, kukkia

Keväällä minulla oli hieno sisustusidea: poimisin kesällä paljon kukkia ja tekisin niistä erilaisia asetelmia asuntooni. Odotin innolla kasvien kukkimista. Kun kukkia lopulta alkoi ilmestyä, minulla olikin äkkiä liian kiire tai en muuten vain viitsinyt kerätä niitä itselleni. Ovathan kukat aina paljon kauniimpia luonnossa kuin ikkunalaudalla.

Eräänä päivänä sitten päätin kävellä kotiin pitkästä aikaa Vartiovuoren kautta. Olin ihastunut nähdessäni, kuinka luonto oli ottanut koko puiston haltuunsa. Silloin en enää voinut pakoilla suunnitelmaani, vaan keräsin muutamia samansävyisiä kukkasia ja asettelin ne kotona teemaan sopivaan maljakkoon. Nämä kasvit ovat kotonani ainoita, jotka ovat vieläkin hengissä.

 

Olin haaveillut lemmikeistä siitä asti, kun näin niitä vanhempieni pihalla. Minulla olisi ollut kaikki mahdollisuudet poimia niistä muutama milloin vain, mutta olin taas kitsas ja jätin ne paikoilleen. Sen sijaan eräänä yönä töissä huomasin ojan, joka pursui lemmikkejä eikä kuulunut kenenkään tonttiin. Otin siitä mukaani paksun kimpun, josta riitti sekä maljakkoon että portaikon seinälle. Kukat ovat siinä toivottamassa sisääntulijat tervetulleiksi ihanalla tuoksullaan. Ne saavat jäädä siihen ja kuivua, ja muistuttaa siten kesästä syksymmälläkin.

Viime torstain tanssireissulla tarjoutui taas tilaisuus poimia kukkia. Järven rannalta löytyi vielä runsaasti valkovuokkoja, jotka päätyivät makuuhuoneeni ikkunalle. Ruskealasinen pullo luo kauniin kontrastin vihreille varsille ja valkoisille kukille. Valkovuokot taitavat kyllä kuulua enemmän kevääseen, sillä minunkin asetelmani alkoi kuihtua melkein heti. Onneksi ensi keväänä voi herätä kukkien aikaan hieman aikaisemmin ja poimia uusia valkovuokkoja.

Yllätysreissu

Eilen aamulla nukkumaan mennessäni (olen taas yötöissä) minulla oli päivän ohjelma selkeänä mielessäni. Aivan tavallinen torstai, johon kuuluisi aivan tavallisia torstai-juttuja. Tavallinen torstaikin voi kuitenkin yhtäkkiä muuttua pienimuotoiseksi seikkailuksi, joka yllättää monella tavalla. Siksi kannattaa aina muistaa avoin mieli.

Eräs tanssikaveri ehdotti ryhmäkeskustelussa minulle ja toiselle kaverilleni, että lähdettäisiinkö tansseihin Littoisten lavalle. Ensireaktioni oli negatiivinen. Enhän minä nyt millään ehdi, kun on toiset tanssiharjoitukset ja siivotakin pitäisi ja sitä paitsi töitäkin yöllä. Eikä siellä lavalla varmaan edes ole ketään, kun on torstai ja se on niin pieni paikka. En silti antanut heti kieltävää vastausta, vaan kysyin lisätietoja tapahtumasta. Kuka siellä esiintyy? Kun selvisi, että kyseessä eivät olleetkaan mitkään levytanssit, vaan soittamassa oli itse Kyösti Mäkimattila, kiinnostukseni kohosi heti huomattavasti.

 

Toinen kaverikin lähti mukaan, vaikka tulikin lähes suoraan toisesta kaupungista ja ehti käydä kotona vain kääntymässä. Kun saavuimme paikalle, epäilykset pienestä väkimäärästä kumoutuivat heti. Autoja oli joka paikka täynnä ja lava kuhisi tanssijoita. Tapasin monia tuttuja, sellaisiakin, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, ja tanssin lähes jokaisen tanssin.


Pihalla näkyi hienoja vanhoja autojakin.

Soiton loputtua menimme vielä kävelemään puhdistetun järven rannalle ja keräämään kukkia. Täysikuu loi siltaa veden pintaan; ilta oli kaunis.

Ehdimme tanssia vain noin puolitoista tuntia, mikä oli lipun hintaan verrattuna aika vähän, mutta minua ei silti kaduta. Ilta tarjosi minulle monta kärpästä yhdellä iskulla: tanssia, kukkasia ja aiheen blogipostaukseen. Olen iloinen siitä, etten antanut ennakkoluuloilleni liikaa valtaa. Parhaat asiat elämässä tapahtuvat yleensä täysin suunnittelematta; pitää vain uskaltaa ottaa riski.

Kun elämä ojentaa käden, tartu siihen.