2020: elämäni paras vuosi

Viime vuoden uuden vuoden postauksessa ennustin mahtipontisesti, että tästä vuodesta tulee elämäni paras vuosi. Ilmeisesti se kannatti, sillä tämä on todella ollut tähän astisen elämäni paras vuosi. En tietenkään viime vuoden viimeisenä päivänä osannut vielä arvata, että maailmaan tulisi uusi kulkutauti, virus, johon ei löydy helposti parannuskeinoa, ja joka nopeasti laajenee pandemiaksi. Korona ei kuitenkaan pilannut minun vuottani, päinvastoin. Se opetti minut rauhoittumaan ja hidastamaan, katselemaan kiireettömästi ympärilleni ja näkemään pienten asioiden kauneuden.

Tämä vuosi oli ystävien vuosi. Olin jo pitkään haaveillut kaveriporukasta, jonka kanssa voisi bilettää ja pitää hauskaa. Ystävänpäivänä olin yksin kotona ja sain yhtäkkisen päähänpiston: järjestän bileet! Tein facebookiin tapahtuman ja kutsuin sinne muutaman tanssikaverini. Varoitusaikaa oli vain kaksi viikkoa, mutta bileistä tuli hauskat. Niiden innoittamana järjestin toiset bileet, ja vielä kolmannetkin. Yhteensä Tanssia ja Ystäviä -bileitä järjestettiin viidet, joista kahdet skypessä kokoontumisrajoitusten vuoksi. Kesällä pidin myös synttärit mökillä ja syksyllä halloweenbileet saman porukan kanssa. Myös juhannus vietettiin yhdessä ystäväni järjestämissä pienimuotoisissa juhannustansseissa. Tästä vuodesta jäivätkin päälimmäisenä mieleen kaikki ne hauskat ja ihanat hetket ystävien kanssa. Olen niistä todella onnellinen ja kiitollinen. Tanssia ja Ystäviä oli vuoden 2020 juttu, ja siihen vuoteen se jää. Aion järjestää bileitä myös ensi vuonna, mutta hieman erilaisella konseptilla.

Maaliskuussa äitini ja siskoni muuttivat Hämeenlinnaan. Minäkin olen viettänyt siellä tänä vuonna monta viikonloppua. Hämeenlinna on kiva historiallinen kaupunki, jossa riittää vielä nähtävää. Siitä on tullut minullekin yksi uusi koti.

Yksi tämän vuoden saavutuksista on se, että onnistuin pitämään basilikan hengissä seitsemän kuukautta. Ostin sen toukokuussa Paraisten k-supermarketista mökkireissun ruokia varten, ja päätin alkaa kasvattaa sitä. Basilika vaati erityistä hoivaa, mutta pysyi sitkeästi elossa aina joulukuuhun asti. Sitten se alkoi tehdä kuolemaa, ehkä liian viileän ilman takia.

Tämän vuoden ihaninta aikaa olivat kevät ja kesä. Vaikka keväällä korona veikin tanssit ja tapahtumat, muistan sen valoisana ja toiveikkaana aikana. Ja ennen kaikkea rauhallisena. Kevääseen ja kesään mahtui ystävien lisäksi myös muita otuksia, jotka ovat jostain syystä jääneet mieleen tästä vuodesta. Nimittäin hyönteisiä. Jo maaliskuun lopussa laskeutui ensimmäinen tokkurainen mehiläinen nenäliinapaketilleni, ja sen jälkeen olen bongannut mehiläisiä, ampiaisia ja kimalaisia yllättävistäkin paikoista, kuten kodistani suljetun ikkunan sisäpuolelta. Mökillä on tänä vuonna nähty sarvijaakkoja, pieniä sinisiä perhosia ja valtava hepokatti. Kökarin reissulla tuli vastaan upeita hämähäkkejä ja niiden verkkoja, ja Ahvenanmaan purjehduksella veneessä vapaamatkusti perhosia ja koppakuoriaisia. En edelleenkään halua olla liian lähellä hyönteisiä, mutta niiden touhuja on kiinnostavaa katsella.

Kesällä, kun koronarajoitukset hetkeksi hellittivät, pääsin matkustelemaan, ja kävinkin monissa eri paikoissa. Viikon purjehdusreissu Ahvenanmaan ympäri oli mieleenpainuva, samoin kuin retki Kökariin partioryhmän kanssa. Osallistuin toista kertaa purjehduskisaan Helsingin ja Tallinnan välillä, ja purjehdin muutenkin paljon. Heinäkuun alussa vietin viikon Lapissa äidin luona ja ihmettelin joka paikassa tallustelevia poroja. Koronavuodeksi tähän vuoteen mahtui todella paljon matkoja, myös yksi ulkomaanmatka (Tallinnaan).

Syksyllä oli edessä paluu arkeen. Ryhdyin kevytyrittäjäksi ja tein itselleni nettisivut. Blogitekstien ja tiedotteiden kirjoituksen sekä oikoluvun lisäksi olen edelleen toimittajana Aamuset-lehdessä. Tänä vuonna on tullut muutama asiakas, ja hommat ovat lähteneet hyvin käyntiin, vaikka kaikki ei aina ole mennyt niinkuin on suunniteltu. Toivottavasti ensi vuonna pääsen auttamaan entistä useampaa yritystä kirjoitushommien ja tekstien kieliasun kanssa.

Syyskuussa aloin seurustella ihanan nuoren miehen kanssa. Hän on hauska, suloinen ja komea, erityisesti tässä alla näkyvässä halloweenasussa. Hänen kanssaan on jo koettu paljon, niin tanssitunteja, Lapin reissu kuin vetinen vaellus Kurjenrahkan kansallispuistossa yhdessä Selma-koiran kanssa. Toivon, että ensi vuonna saamme kokea lisää ihania seikkailuja.

Tämä vuosi on ollut elämäni onnellisin, ja se on minun itseni ansiota. En ole vain odottanut, että asiat tulevat eteeni, vaan olen tehnyt jotain saavuttaakseni asioita.Yleensä minulla on aina ollut suuret tavoitteet seuraavalle vuodelle, ja tarkat suunnitelmat siitä, miten ne saavutetaan. Nyt en kuitenkaan keksinyt mitään suurta tavoitetta ensi vuodelle. On koronavuoden ansiota, että olen oppinut chillaamaan ja luopumaan kuun tavoittelusta taivaalta. Keväällä, kun kaikki tuntui ensin katoavan alta, huomasin, että yhtäkkiä ei ollutkaan kiire mihinkään. Ei tarvinnut mennä mihinkään eikä tehdä mitään. Se sai uskomaan, että kaikki kyllä järjestyy aikanaan.

Hyvää uutta vuotta 2021!

Kuukausi kuvina: joulukuu

Joulukuu on mennyt jouluisasti, vaikka tänä vuonna ei olekaan ollut pikkujouluja tai muita juhlia niin paljon kuin yleensä. Olin joulumielellä heti joulukuun alussa: laitoin jouluradion soimaan ja leivoin pipareita, joulutorttuja ja saaristolaisleipää. Eteläänkin saatiin pikkupakkasta ja lunta muutaman kerran, mikä edisti joulumielen saavuttamista. Jouluvalmistelujen kanssa oli tulla kiire, kun viimeisellä viikolla ennen Lappiin lähtöä piti tehdä työt ja kääriä lahjat sekä pakata. Sain kuitenkin aloittaa loman hyvillä mielin ilman ylimääräisiä hommia.

Myös Selma ja Lyyli odottivat joulua innoissaan: ne pukeutuivat mielellään tonttupukuihin.

Vietin joulukuun ensimmäisen viikon isän luona, sillä isä oli joutunut sairaalaan ja minun piti vahtia taloa ja koiria. Se oli loppujen lopuksi ihan rento viikko. Leivoimme poikaystävän kanssa joulun ensimmäiset piparit ja poikaystävä koristeli minulle oman piparin. Viikko huipentui itsenäisyyspäivään, jota vietettiin yhdessä perheen kanssa. Kävimme poikaystävän kanssa saunassa ja kuuntelimme Sibeliusta, ja sen jälkeen pöydässä odotti juhla-ateria. Linnanjuhlien korvaava ohjelmakin oli kiva.

Joulukuun toisena viikonloppuna menimme Hämeenlinnaan pakkaamaan jouluna tarvittavat tavarat. Viikonloppu meni kotioloissa, sillä koronan vuoksi monet paikat oli suljettu. Kävimme kuitenkin Ahvenistolla kävelemässä Selman kanssa, ja kirjastossa lainaamassa leffoja. Matkalla kirjastoon kävelimme Sibeliuksen puiston läpi. Siellä oleva Sibeliuksen patsas oli saanut muistamisia Sibeliuksen päivän kunniaksi.

19. päivä joulukuuta alkoi loma, ja matkustimme pikkusiskon kanssa Lappiin. Ensimmäiset päivät kuluivat pikkusiskon synttäreitä viettäessä, hiihtäessä ja lasketellessa. Poikaystäväni saapui tänne aatonaattona ja se oli minun jouluni paras lahja.

Jouluaatto alkoi riisipuurolla ja joulupukin kuumalinjalla, kuten aina. Minä sain mantelin. Tänä vuonna Kaunispään huipulla ei järjestetty joulurauhan julistusta, joten meillä ei ollut kiire lähteä sinne. Kävelimme kuitenkin joka tapauksessa huipulle ja laskimme kilometrin pituisen pulkkamäen alas. Joulusaunan jälkeen istuimme joulupöytään, jonka antimet olivat tälläkin kertaa runsaat. Jouluruokaa on vieläkin jäljellä, mutta tänään emme syö sitä, vaan teemme nachopellin. Toivottavasti se lämmittää sisuksia, sillä ulkona on 30 astetta pakkasta.

Kuukausi kuvina: marraskuu

Marraskuu oli tänä vuonna synkkä, mutta ei niin synkkä kuin yleensä. Viime vuonna tähän aikaan podin pahaa kaamosmasennusta; pimeys tuntui nielevän kaiken, toivonkin. Tänäkin marraskuuna mieli oli välillä matalalla terveysongelmien vuoksi, mutta kaiken kaikkiaan olen selvinnyt kuluneesta kuukaudesta yllättävän hyvin. Uskon, että syynä positiivisen mielialan säilymiseen on riittävä lepo ja mielekäs tekeminen. Olen voinut nukkua aamuisin niin pitkään kuin haluan ja illat olen pyhittänyt rentoutumiselle. Teen työtä, josta tykkään ja joka innostaa minua, ja sillä on selvästi suuri vaikutus jaksamiseeni. Tuleva talvi on tuntunut valoisammalta myös poikaystäväni ansiosta. <3

Kuun alussa kävimme kahden ystävän kanssa Xoco's-kahvilassa, jossa emme ole ennen käyneet. Juhlimme ystävän syntymäpäivää herkullisilla puolukka- ja uuniomenaleivoksilla. Xoco's sijaitsee linja-autoaseman lähellä Verkatehtaankadulla, ja siellä päin ei usein tule pyörittyä. En olisi edes tiennyt kyseisestä kahvilasta, ellei ystäväni olisi kutsunut minua sinne.

Samana viikonloppuna menimme poikaystävän kanssa Hämeenlinnaan. Minun lonkkani oli edelleen kipeä ja käytin sauvoja seuraavan viikon torstaita odotellessa. Silloin lonkkani viimein hoidettaisiin. Olimme päättäneet käydä Hämeen linnassa, joten jouduin konkkaamaan sielläkin sauvojen kanssa. Onneksi Hämeen linnassa ei ole yhtä paljon portaita kuin Turun linnassa. Illalla joogasimme Zoomissa pidettävällä verkkojoogatunnilla. Poikaystäväni ei taipunut asanoihin läheskään yhtä ketterästi kuin minä, vaikka minulla oli lonkka kipeänä. Joogan jälkeen haimme ruokaa aasialaisesta buffetravintolasta ja katsoimme koko illan Doctor Whota.

Kotiuduimme Hämeenlinnasta isänpäivän aattona, ja seuraavana päivänä juhlittiinkin isänpäivää. Söimme täyttävän brunssin, johon kuului smoothieta ja suklaapäärynäjuustokakku. Sen jälkeen veimme isän rentoutumaan Littoisten Järvelän saunoihin ja paljuihin. Päivä oli aurinkoinen ja porukkaa oli sopivan vähän, joten paljussa sai istuskella kaikessa rauhassa. Kävin jopa telttasaunassa, joka ei kuitenkaan ollut kovin lämmin.

Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa kohta kolme kuukautta, mutta pääsin tapaamaan hänen perhettään vasta marraskuun puolivälissä. Poikaystävän perhe asuu Espoossa, joten menimme viikonlopuksi sinne. Perjantai-illalla tutustuimme ja söimme poikaystävän äidin tekemää pizzaa sekä herkullista porkkanakakkua. Äiti ja poikaystävän veljet vaikuttivat mukavilta. Lauantaina kävin oman ystäväni luona, ja illalla tapasin myös poikaystävän kaveriporukan. Hekin olivat hauskaa seuraa, vaikka soittivatkin joululauluja jo marraskuussa.

Olimme jo pitkään suunnitelleet poikaystävän kanssa käymistä georgialaisessa ravintola Rionissa. Marraskuun toiseksi viimeisenä perjantaina ehdimme lopulta sinne syömään. Pidimme saman tien kunnon treffipäivän ja kävimme päivällä Forum Marinumissa tutustumassa merenkulun historiaan. Illalla oli sitten ihana istua Rionin pöytään ja syödä mahansa täyteen. Maha todellakin tuli täyteen, sillä georgialainen ruoka on hyvin täyttävää ja annokset olivat isoja. Voisin silti mennä uudestaankin, sillä ruoka oli todella hyvää.

Viikko sitten maanantaina menin juttukeikalle Korppooseen. Siellä on lifestylepuoti Amalias Hem, jossa olin suunnitellut käyväni jo pitkään tekemässä haastattelua. Matka Korppooseen kestää kaksi tuntia suuntaansa, joten reissuun meni koko päivä. Se olikin kiva Korppoopäivä. Ehdin leipomo Bagar Bengtiin viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa ja sain mukaani kaksi tuoretta limppua. Amalias Hem oli oikein viihtyisä ja Korppoon pikkuinen kylä söpö. Matkalla pysähdyin myös Nauvossa ja Paraisilla, sillä kaksi tuntia ajamista yhteen menoon olisi ollut puuduttavaa. Kesällä pitää käydä Korppoossa uudestaan, vaikka mökkireissun yhteydessä.

Kuukausi kuvina: lokakuu

Lokakuu on tuntunut pitkältä kuukaudelta: on hankala edes muistaa, mitä kuun alussa tapahtui. Ne tapahtumat tuntuvat monen kuukauden takaisilta. Tämä lokakuu on ollut tavallisen syksyinen kuukausi, jossa on ollut sopivasti töitä ja harrastuksia. Olen ollut halloween-tunnelmissa jo kuun alusta lähtien, sillä rakastan halloweenia. Se onkin toiminut yhtenä innostavana asiana tässä lisääntyvän pimeyden keskellä.

Yleensä minulla on partiokokouksia kerran tai kaksi kuukaudessa, mutta lokakuussa minulla oli yhdellä viikolla neljä kokousta viikossa. Se ei kuitenkaan tuntunut ylivoimaiselta, sillä yksi kokouksista oli itseasiassa johtisrentoutus. Menimme Järvelään Littoistenjärven rannalle ja saunoimme ja kävimme avannossa. Meitä oli vain kolme, mutta se ei haitannut, päinvastoin. Järvelässä on monta saunaa, joista lempparini oli kuvassa näkyvä pikkusauna. Sieltä löytyi myös kaksi paljua, joissa oli mukava istuskella järveen pulahtamisen jälkeen.

Kuun alussa osallistuimme kavereiden kanssa herkkuapproille. Olimme ostaneet liput jo keväällä, mutta kevään herkkuapprot peruttiin, joten saimme käyttää ne nyt syksyllä. Päivä oli sateinen ja tuulinen, ja oli mukava istua sisällä kahviloissa. Päädyimme silti siihen lopputulemaan, että viime vuoden herkkuappro oli parempi. Tänä vuonna ei ollut mukana niin paljon ravintoloita ja koronarajoitukset varjostivat muutenkin tapahtumaa. Toisaalta emme saaneet ähkyä liian paljoista herkuista ja söimme päivän aikana myös terveellistä ruokaa. Odotan kuitenkin jo ensi vuoden tapahtumaa ja toivon, että silloin ollaan jo päästy eroon koronasta.

Kävimme eräänä aamuna poikaystäväni kanssa aamupalalla Fabbes Cafessa. Siellä saa täyttävän ja maistuvan aamupalan vain seitsemän euron hintaan, mikä tuntuu ihmeeltä muiden kahviloiden aamiaishinnastoja katsellessa. Fabbesin aamupalaan kuuluu lautasellinen puuroa, voileipä, munakokkelia, mehua ja kahvia. Erikoiskahvin saa pulittamalla pari euroa lisää. Kahvila ei ollut täynnä, kuten pelkäsin, vaan saimme aloittaa päivän rauhassa omissa oloissamme. Suosittelen Fabbesin aamupalaa koko sydämestäni, jos joskus haluaa aloittaa päivän jossain muualla kuin kotona.

Olin valmistautunut siihen, etten pääse lokakuussa tanssimaan ollenkaan, jos argentiinalaisen tangon harjoituksia ei lasketa. Kapakanmäellä Tuuloksella järjestettiin kuitenkin tanssit juuri sopivasti silloin, kun olimme poikaystävän kanssa Hämeenlinnassa. Siellä esiintyivät Taikakuu ja Komiat, jotka ovat molemmat hyviä bändejä. Lava oli täynnä ihmisiä, mutta me tanssimme turvallisuuden vuoksi poikaystävän kanssa vain kahdestamme. Nämä olivat poikaystäväni ensimmäiset tanssit, mutta hän osasi jo tanssia yllättävän hyvin, sillä hän oli käynyt parilla kurssilla ennen tansseja. Minullakin oli hauskaa. Ne olivat hyvät jäähyväistanssit koronanjälkeistä aikaa odotellessa.

Kerroinkin jo täällä blogissa pienestä vaelluksesta, jonka teimme poikaystäväni kanssa. Se jäikin kummittelemaan vähän pidemmäksi aikaa elämääni. Vaelluksen jälkeen nimittäin oikea lonkkani on ollut kipeänä aina välillä. Kipu ei ole haitannut elämääni, kunnes viime viikonloppuna se paheni niin kovaksi, etten voinut kävellä. Lonkkaan sattui yöllä nukkuessakin. Menin lääkäriin ja sain lähetteen magneettikuvaan, jossa selvisi, että lonkkanivel on tulehtunut. Nyt kävelen kepeillä, kunnes pääsen ensi viikolla uudestaan tutkimuksiin ja toivottavasti hoidattamaan lonkkaani.

Lonkkakivusta huolimatta pidin eilen halloweenbileet kavereille. Olin koonnut sitä varten halloween-soittolistan, jossa oli halloween-aiheista musiikkia, ja sen tahtiin oli hyvä tanssia. Minä en tanssinut lonkkani takia, mutta oli kiva katsoa muiden tanssia. Vierailla oli päällään hienoja asuja luurangosta lepakkoon. Kaikkein hienoin asu oli kuitenkin poikaystävälläni, joka esitti miimikkoa. Asun täydensi lasillinen ranskalaista punaviiniä.

Vetinen vaellus

Aikaisemmin syksyllä kävellessäni kerran metsän läpi ajattelin, että olisi ihanaa jäädä sinne ja unohtaa stressaava arki. Puhuin asiasta poikaystäväni kanssa ja päätimme lähteä pienelle vaellukselle Kurjenrahkan kansallispuistoon. Valitsimme reitiksemme Vajosuon vaelluksen, joka on kolmekymmentä kilometriä pitkä. Kurjenrahka on näin korona-aikana ollut suosittu retkikohde, joten päätimme lähteä retkelle arkena välttääksemme ruuhkat. Kolmanneksi retkikumppaniksemme saimme vielä Selman, joka on kokenut retkeilijä.

Sääennuste torstaille ja perjantaille näytti kuitenkin vetiseltä. Mietimme, uskallammeko lähteä ollenkaan. Vaeltaminen kaatosateessa ei ole hauskaa ja hermot voivat olla kireällä. Kaatosadetta ei kuitenkaan ollut luvassa, lähinnä tihkusadetta ja hieman aurinkoakin. Ajattelimme, että selviäisimme kyllä pienessä sateessa.

Seisoimme siis torstai-aamuna Kurjenrahkan portilla valmiina lähtöön. Rinkat oli pakattu täyteen vettä, ruokaa ja vaihtovaatteita. Heti astuttuamme Kurjenrahkan portista sisään alkoi sataa, mutta se ei hälventänyt intoamme. Kävelimme Kurjenpesälle, jossa vaihdoimme sadevaatteet yllemme ja aloitimme vaelluksemme.

Vaellus sujui mukavasti ja vähäsateisesti (yhtä kaatosadekuuroa lukuunottamatta) Takaniitunvuorelle asti, jossa söimme lounasta. Nuotiopaikalla ei ollut suojaa, joten ruoka maustui sadevedellä. Istuimme itse pressun suojassa ja Selma käpertyi poikaystäväni rinkan taakse sadesuojan alle. Kuivatimme sitä pyyhkeellä, mutta se hytisi silti. Pian pyyhekin oli litimärkä, eikä siitä ollut enää hyötyä.

Reitti oli merkitty maastoon oransseilla nauhoilla, joten seurasimme niitä. Emme siinä vaiheessa tienneet, että kaikki ympyräreitit on merkitty samanlaisilla oransseilla nauhoilla. Takaniitunvuorelta lähtiessämme lähdimme vahingossa väärään suuntaan ja jouduimme kävelemään saman matkan takaisin. Siitä tuli noin viisi kilometriä ylimääräistä. Sen jälkeen latasimme maastokartan, jotta tietäisimme varmasti, olemmeko oikeassa paikassa.

Eksyminen pidensi matkaamme niin, että olimme perillä Vajosuon laavulla vasta pimeän tultua. Olimme siinä vaiheessa aivan poikki. Ensimmäiseksi kuivasimme ja ruokimme Selman ja peittelimme sen sen omaan makuupussiin. Selmalla oli kauhea nälkä ja se nukahti heti. Me teimme vielä ruokaa ja paistoimme jälkiruoaksi vaahtokarkkeja s'moresien väliin. Nuotiota oli vaikea saada syttymään, vaikka puut olivatkin kuivat, sillä alusta oli aivan märkä. Lopulta tuli syttyi ja lämmitti mukavasti. Keskiyön tullessa levitimme makuupussit laavun perälle ja nukahdimme heti. Makuupussin lämpö ei ole koskaan tuntunut niin suloiselta kuin sen vetisen päivän jälkeen.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle virkeinä. Edessä oli kymmenen kilometrin kävely, joka tuntui edellisen päivän vaelluksen jälkeen kevyeltä. Selmakin oli energinen ja jaksoi haastaa meitä leikkiin pellon laitaa kulkiessamme. Pian kävi kuitenkin ilmi, että olimme Vajosuon laavun sijaan yöpyneet Rettu-nimisellä laavulla, jota ei ole merkitty Kurjenrahkan karttoihin. Maastokartasta se löytyi. Kymmenestä kilometristä tulikin yhtäkkiä neljätoista kilometriä. Saimme myös tietää reitin varrella olevasta kyltistä, että Vajosuon vaellus on tosiasiassa 35 kilometriä pitkä. Töykkälässä tuli vastaan kyltti, jossa sanottiin, että reitti on suljettu huonokuntoisten pitkospuiden vuoksi. Sitä ei netissä lukenut. Kuljimme pitkospuilla varovasti ja pääsimme loppujen lopuksi iltapäivällä hengissä takaisin Kurjenpesälle.

Menimme kotiin bussilla ja levitimme heti märät varusteet (eli lähes kaikki varusteet) kuivumaan. Retken paras osa oli pihasauna, jonka ensitöiksemme lämmitimme. Sen pehmeissä löylyissä oli ihana istua rakkoja ja mustelmia parantelemassa. Vaelluksesta jäi päällisin puolin hyvä fiilis, vaikka päätimmekin, että emme enää lähde sateessa näin pitkälle retkelle. Kurjenrahkalle lähtee myös palautetta reittien merkinnöistä, etäisyyksien todenmukaisesta ilmoittamisesta, taukopaikkojen ja niiden fasiliteettien merkitsemisestä karttaan sekä korjaustöistä infoamisesta. En silti kadu, että lähdimme. Tauko arjesta, töistä ja sosiaalisesta mediasta oli enemmän kuin paikallaan.

Kuukausi kuvina: syyskuu

Olen ollut aika hiljainen täällä blogissa viime aikoina. Siihen on syynä se, että elämässäni on syyskuussa tapahtunut niin paljon. Isoja juttuja ja pieniä juttuja, asioita jotka antavat uskoa ja jaksamista tulevaisuuteen. Kuukausi on kulunut nopeasti, ja ollut täynnä kivoja, innostavia ja ihania asioita. Syyskuu oli paluu arkeen elokuun lomailun jälkeen, mutta se arki ei ole tuntunut tylsältä. Tämä tuntuu lempeältä syksyltä, toivottavasti se jatkuu sellaisena aina jouluun asti.

Kuvaaja: Teemu Hyvönen

Kuun ensimmäisenä lauantaina minut kutsuttiin purjehtimaan. Siitä tulikin elämäni hauskin purjehdus. Miehistöön oli pyydetty monta erilaista ihmistä, ja kun heidät laitettiin samaan veneeseen, syntyi hauskoja tilanteita. Mukana oli myös eräs vitsiniekka, joka piti huolen siitä, etteivät kenenkään suupielet olleet alaspäin. Aurinko paistoi, vaikka oli luvattu vesisadetta, ja lämmintäkin oli. Sitä ei tosin tästä kuvasta arvaisi. En yleensä käytä purjehtiessa tällaista hassua hiihtopipoa, mutta toinen piponi oli pyykissä, joten oli pakko laittaa tämä.

Kuvaaja: Anni Savioja

Partion vaeltajaryhmällämme oli syksyn ensimmäinen kokous syyskuun toisella viikolla. Paistoimme tikkupullaa (johon minä olin tehnyt taikinan), tutustuimme toisiimme ja pelasimme erilaisia pelejä. Ryhmämme oli kasvanut monella uudella ihmisellä jotka vaikuttivat kivoilta. Pahaksi onneksi kesken kaiken alkoi sataa vettä ja tikkupullataikinakin kastui. Saimme kuitenkin pullat paistettua ja pysyimme itsekin kuivina, olimmehan varautuneet kunnon partiolaisina säänkestävin varustein.

Sitten niihin isoihin juttuihin: aloin seurustella syyskuun kuudes päivä. Menimme poikaystäväni kanssa Hämeenlinnaan kahden viikon seurustelun jälkeen ja olimme neljä päivää yhdessä. Se tuntui ihan luonnolliselta, hänen kanssaan on helppo olla. Mukana oli myös pikkusiskoni, sekä Lyyli. Lyylin lelut olivat unohtuneet Turkuun, joten ostimme sille kaksi palloa, jotka se rikkoi viidessä minuutissa. Menimme Hämeenlinnareissulla poikaystäväni kanssa käymään Sibeliuksen synnyinkotimuseossa. Museovirkailija vinkkasi meille Sibeliuksen puistosta, jossa puistonpenkit soittavat musiikkia. Menimme puistoon ja istuimme penkeille. Oli todella romanttista istua syksyisessä puistossa auringonvalossa pudonneiden lehtien ympäröimänä ja kuunnella Sibeliuksen musiikkia. Siinä hetkessä ajattelin olevani onnellinen.

Toinen iso juttu on, että sain ensimmäisen asiakkaan kirjoituspalveluilleni. Olen alkusyksyn ajan luonut brändiä kirjoittajana, joka tuottaa lehtijuttuja, blogikirjoituksia ja tiedotteita, sekä oikolukee muiden tekstejä. Viime viikolla sain ensimmäisen blogikeikan ja lisää yhteistöitä on kiikarissa. Olen tästä asiasta vähintään yhtä onnellinen ja innoissani kuin uudesta parisuhteesta. Tein itselleni myös nettisivut, josta löytyy portfolio, CV ja yhteystiedot. Ne löytyvät täältä.

Myös toimittajan työ on maistunut hyvin syyskuussa. Nimenomaan maistunut. Tein jutun kuplateestä, jota varten kävin Bokacha-kahvilassa. Siellä tarjottiin minulle kolme kuplateejuomaa, joista jaksoin juoda vain kaksi. Kuplatee oli jännännäköistä, mutta herkullista. Tein juttua myös ravintola Mex-Mexin uudesta ravintolasta Kaskenkadulla, Putiikki Vanha-Vantosta Raisiossa, sekä KOTONA sisustus -verkkokaupasta.

Esakalliolla on Rauli Badding Somerjokea, Reijo Taipaletta ja Unto Monosta
esittävät vahanuket, jotka tästä kulmasta näyttävät katsovan suoraan kohti.

Kuun viimeisenä viikonloppuna kävin myös tanssimassa pitkästä aikaa. Perjantaina suuntasimme parin kaverin kanssa Esakalliolle Somerolle, missä soitti lempibändimme Hurma. Ilta oli mukava, vaikka tulimmekin paikalle vähän myöhässä kaverin harrastuksesta johtuen. Tanssijoita oli vähemmän kuin ennen koronaa, mutta kuitenkin sen verran, että pääsin tanssimaan niin paljon kuin halusin. Lauantaina Valasrannalla oli sen sijaan tupa täynnä. Kyllä siinä mietti, että mitä jos se nyt tulee. Olimme kuitenkin tulleet paikalle isommalla porukalla ja lavalla oli lisää kavereita, joten täysin tuntemattomien kanssa ei tarvinnut tanssia.

Loppuun hauska fakta: kävin syyskuun aikana kaksi kertaa Ikeassa. Tai toinen kerta on oikeastaan vielä edessä, menemme sinne tänään poikaystävän kanssa. Viimeksi menin etsimään kynttilöitä, mutta en löytänyt, joten ostin kolme pientä kaktusta. Yksi vanhempi kaktukseni on nimittäin kuollut selittämättömästi. Toivottavasti nämä pysyvät hengissä. Tänään lähden taas etsimään kynttilöitä, mutta saa nähdä, mitä kaikkea minulla on mukana kotiin tullessa.

Lempeää syksyä sinullekin!

Kuukausi kuvina: elokuu

Elokuu on ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt paljon blogiin kirjoitella. Positiivista on, että kiire on johtunut hauskoista asioista. Tässä kuussa olen matkustellut, tanssinut, seikkaillut ja tutustunut uusiin ihmisiin enemmän kuin koko kesänä ja keväänä yhteensä. Viikonloput ovat olleet täynnä reissuja, viikolla on tanssien ja ihmisten tapaamisten välillä tehty töitä. Tuntuu, että tähän elokuuhun on mahtunut koko kesä.

Kerroin jo viime postauksessa siitä, kun purjehdin kuukauden vaihteessa Nauvon saaristossa yhdeksän hengen miehistössä. Kuukauteen mahtui myös toinen purjehdusreissu: purjehduskisa Helsingistä Tallinnaan. Viime vuoden kisa oli hyvin tapahtumarikas (voit lukea siitä tästä), mutta tänä vuonna tapahtuma oli rauhallisempi. Itse kisa ei mennyt yhtään sen paremmin kuin viime vuonnakaan, sillä tulimme perille kolmanneksi viimeisinä. Tallinnassa ei kuitenkaan tänä vuonna biletetty ihan niin railakkaasti, koska korona, ja menimme itseasiassa nukkumaan jo yhdeltätoista illalla. Matka Tallinnasta takaisin kotiin meni mukavasti myötätuulessa, ja se olikin mielestäni koko viikonlopun paras osa.

Tanssilavat avautuivat elokuun alussa monen kuukauden kiinniolon jälkeen. Tuntui kuin elämässä olisi alkanut uusi aika, kun pääsi pitkästä aikaa tanssimaan. Koska korona ei valitettavasti ole kadonnut minnekään, täytyi tansseissakin huolehtia tartuntavaaran minimoimisesta. Halusin pitää mukana omaa käsidesiä, jota voi lisätä jokaisen tanssin jälkeen. Ensimmäisissä tansseissa se oli helppoa, sillä vaatteissani oli taskut, mutta sen jälkeen minun piti keksiä muita keinoja käsidesin mukana kuljettamiseen. Ylläolevassa kuvassa näkyvä keino ei toiminut. Neljistä tansseista kolmessa oli kuitenkin niin vähän ihmisiä, että ehdin tanssien välissä hyvin käydä sivummalla lisäämässä käsidesiä. Saa nähdä, tuleeko syyskuussa tansseja ollenkaan. Toivoisin kaikesta huolimatta, että tulisi.

Kuun alussa teimme partion vaeltajaryhmän kanssa retken Kökariin. Viikonloppu oli aurinkoinen ja lämmin, ja Kökarin luonto oli parhaimmillaan. Kiersimme luontopolun, jonka varrella näkyi valtavia hämähäkkejä taitavasti kudottuine seitteineen. Vuokrasimme myös pyörät, joilla pääsimme tutustumaan saareen enemmänkin. Kävimme Kökarin kirkossa ja valokuvasimme lehmiä ja lampaita. Ainoa huono puoli viikonlopussa oli se, että matkaan meni molempiin suuntiin koko päivä. Reissu oli silti todella rento ja ihana, vaikka emme ehtineet olla saaressa kuin yhden kokonaisen päivän.

Toisenlainen partiotapahtuma oli viime sunnuntaina, kun VPK-talolla pidettiin partioparaatin paraatijuhla. Tänä keväänä ei ollut paraatia, joten juhlakin siirrettiin syksyyn. Sonnustauduin pitkästä aikaa partiopaitaan, josta puuttui paljon merkkejä, ja istuin taputtamassa ansiomerkinsaajille. VPK-talolle raahautumiseeni oli hyvä syy: minut oli kutsuttu sinne, sillä sain itsekin ansiomerkin. Merkin nimi on Pyhän Yrjön solki, ja se myönnetään ansiokkaasta vaeltajatoiminnasta. Vaikka pönöttäminen on mielestäni epämukavaa, oli tunnelma juhlassa hyvä ja sai taas kerran muistamaan, miksi olen partiolainen.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna matkustin Hämeenlinnaan. Tällä kertaa luvassa ei kuitenkaan ollut ihan tavallinen Hämeenlinnareissu, sillä lauantaina hurautin junalla Riihimäelle, missä kaverini odottivat. Hörpimme hetken kahvia kaverin sukujuhlissa, minkä jälkeen menimme tanssimaan Riutanharjun lavalle. Sinnekään ei tullut kovin paljon väkeä, mutta pääsimme silti tanssimaan ja illasta tuli hauska. Yöksi ajoimme meille Hämeenlinnaan, mistä kaverit lähtivät sunnuntaina Riihimäen kautta takaisin Turkuun. Tänään minullakin koitti kotiinlähdön aika, mutta ennen sitä ehdin vielä käydä Hämeenlinnan lempikahvilassani Villa Marengissa. Siellä soi blues, ja minä tuijotin ikkunasta vesisadetta ja olin onnellinen.

Kuukausi kuvina: heinäkuu

Heinäkuu on jo kääntynyt elokuuksi, kun kirjoitan tätä. En ehtinyt kirjoittaa heinäkuussa, kun oli niin paljon kaikkea kivaa tekemistä. Heinäkuu on ollut juuri sellainen, millaiseksi tämän kesän kuvittelin. Olen matkustellut, purjehtinut, viettänyt aikaa ystävien kanssa, tutustunut uusiin ihmisiin ja siinä välissä tehnyt töitäkin. Ihoni on ruskettunut kovasti ja mieli on täyttynyt ihanista muistoista. Heinäkuun alussa olin pari viikkoa synkemmällä mielellä, ilman että itsekään tiesin miksi, mutta kuun loppuun mennessä mieli on rauhoittunut. Kesäkuu ei vielä tuntunut kesältä, mutta heinäkuu todellakin tuntui.

Heinäkuussa purjehdin paljon. Ensimmäinen reissu oli Meriseikkailu Ahvenanmaalle, josta kerroinkin jo täällä blogissa. Toinen purjehdus tapahtui tänä viikonloppuna, heinä- ja elokuun vaihteessa. Se oli koulutuspurjehdus, jossa opin purjehtimaan venettä yhdessä kuuden muun miehistön jäsenen kanssa. Kokemus oli hyödyllinen, sillä pääsin purjehtimaan osana isoa miehistöä, jossa kaikilla oli oma tehtävä. Tehtävät edellyttivät kommunikaatiota miehistön jäsenten välillä, ja toisilleen entuudestaan tuntematon porukka hioutuikin nopeasti toimivaksi miehistöksi. Tällä purjehduksella opin paljon uutta ja uskalsin kysyä tyhmiäkin kysymyksiä, sillä ilmapiiri oli hyväksyvä ja kärsivällinen.

Päivää ennen nimipäivääni pidin järjestyksessä viidennet Tanssia ja Ystäviä -bileet. Bileitä edeltävällä viikolla olin stressaantunut ja mietin, onko mitään järkeä enää järjestää bileitä, varsinkaan keskellä kesää, ja tuleeko sinne ketään. Bileistä tuli kuitenkin aivan ihanat. Tanssimme ja pelasimme ja söimme minun tekemääni raparperipiirakkaa. Sääkin selkeni juuri sopivasti perjantaiksi, vaikka koko viikon oli satanut. Bileissä oli ihmisten lisäksi mukana myös Selma, joka oli minulla hoidossa tuolloin. Aluksi se haukkui vieraita, mutta pian vieraat jo pelasivat palloa sen kanssa.

Heinäkuu on marjojen kypsymisen aikaa, ja satoa onkin "omasta" puutarhasta korjattu jo moneen otteeseen. Sateisella viikolla sain tehtäväksi keittää raparperihilloa. Se oli yllättävän helppoa, ja lopputuloksesta tuli juuri sopivan kirpeä ja makea. Yhteen kattilaan heitin joukkoon myös mansikoita.

Syntymäpäivänäni olin kotimatkalla Ahvenanmaalta, mutta viikko sen jälkeen kutsuin kaverit mökille Nauvoon juhlimaan. Näidenkään juhlien valmistelu ei onnistunut täysin ilman ongelmia, ja vielä perjantaina hermot olivat kireällä. Mökillä rentouduin kuitenkin nopeasti, kun menimme ystävien kanssa saunaan ja uimaan ja söimme kakkua. Huomasin, kuinka erilaisia ihmisiä meidänkin porukkaan mahtuu, ja kuinka hauskaa kaikilla silti on yhdessä. Mökiltä lähdettäessä puhuttiin jo seuraavan vuoden bileistä, joten kai tästäkin täytyy tehdä perinne.

Puhun näissä postauksissa aina luonnosta ja eläimistä, ja kyllä ne täytyy nytkin mainita. En ikinä lakkaa ihmettelemästä saariston eläinpaljoutta. Ahvenanmaalla lepatteli paljon erilaisia perhosia ja muita hyönteisiä. Näin myös merikotkan taivaalla liitelemässä. Nauvon mökillä oli myös perhosia, sellaisia pieniä hopeisia, jotka saivat kesäisen metsän näyttämään kuin sadulta. Heinäsirkat pitivät puskissa konserttejaan, ja aamiaispöytäämme hyppäsi valtava hepokatti, joka pahaksi onneksi osasi myös lentää. Tänä viikonloppuna rantauduimme Pähkinäisten saareen, jossa asusti ihmisten ilmoilla viihtyvä peuralauma, kana tipuineen ja kuvassa näkyvä pallero. Ensinäkemältä luulin sitä leluksi, mutta kun lelu alkoi pomppia ja syödä ruohoa, oli pakko uskoa, että se oli oikea pupu.