Paluu lapsuuteen

Kirjallisuuden opiskelu on välillä aika hauskaa.

Siitä, onko se tiedettä, voidaan olla montaa mieltä, mutta kun pääsee tekemään esseetä lapsuutensa lempikirjasarjasta, tieteellisyydellä ei ole mitään väliä.

Nummelan ponitalli on kirjasarja, joka on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aloitin sen lukemisen joskus yhdeksänvuotiaana Säikyttelijät-kirjasta, jonka olin jo pari vuotta aiemmin saanut lahjaksi, eikä paluuta enää ollut. Ahmin kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sen mukaan mitä kirjastosta sattui löytymään. Jossain vaiheessa sentään sain kiinni ilmestymisjärjestyksestä. Viimeisen Ponitalli-kirjan aloitin neljätoista- tai viisitoistavuotiaana, mutta en jaksanut lukea sitä loppuun. Silloin tunsin olevani liian vanha sarjalle.

(Lähes) kaikki omistamani Nummelan ponitalli -kirjat.

Ponitalli-kirjoilla on minulle edelleen suurta tunnearvoa. Olen lyhyen elämäni aikana lukenut satoja muitakin kirjoja ja kirjasarjoja, muun muassa Tiina-sarjan ennen Nummeloita, mutta silti ponitallit ovat minulle tärkeimpiä. Niihin liittyy paljon hyviä muistoja. Sarjan lukemisen aikoihin tapasin yhden parhaimmista ja pitkäaikaisimmista ystävistäni, joka oli suuri Koiratytöt-sarjan fani. Hänen kanssaan leikimme kirjojen maailmaan sijoittuvia leikkejä. Nummeloiden innoittamana aloitin myös ratsastuksen, jota harrastin muutaman vuoden. Voisi sanoa, että Ponitalli sijoittuu yhteen elämäni onnellisimmista ajanjaksoista, siihen aikaan, kun en ollut vielä kunnolla teini mutta en enää ihan lapsikaan.

Nyt, monen vuoden jälkeen, olen saanut palata Nummelan ponitallin pariin. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssilla nimittäin kirjoitetaan essee jostain lasten- tai nuortenkirjasta. Aiheen saa itse valita, ja minun ei kauaa tarvinnut aihettani miettiä. Innostus täytti minut heti, kun ajattelin, että saan oikein luvan kanssa ruotia ponitallilaisten seikkailuja. Kiisin kirjastoon ja lainasin kaikki uusimmat sarjan kirjat päästäkseni selville, mitä nummelalaisille nykyään kuuluu.

Uusimmat Ponitalli-kirjat, joita en ollut lukenut.

Sarja on jatkunut jo vuodesta 1977, ja sen kyllä huomaa. Uusimpien kirjojen seikkailut toistavat pitkälti vanhoja mysteerejä, eivätkä romanttiset kohtauksetkaan enää ole niin jänniä kuin ennen, sillä kaikki tietävät, että Kikka ja Repe seurustelevat. Tuntuu, että kirjat olivat hauskempiakin ennen. Nauran edelleen maha kippurassa sille, kun ponitallilaiset säikähtivät yöllä kummitusta ja kompastuivat toisiinsa päätyen lattialle kiemurtelevaksi kasaksi. Tai sille, kun tallin omistaja Pena lähti hermolomalle Keniaan ja ponitallilaiset äkkäsivät hänet television luonto-ohjelmassa juoksemassa pakoon leijonaa.

Jotain taikaa ponitalli-kirjoissa silti on. Voi johtua pitkälti nostalgiasta, mutta viime päivinä vanhoja ja uusia ponitalli-kirjoja selaillessani olen tuntenut samaa riemua kuin se kaksitoistavuotias hevostyttö silloin ei-niin-kauan sitten.