Kaksoiselämää

Olen nyt tehnyt viikon uutta työtäni, eli jakanut lehtiä aamuyön pimeinä tunteina. Minun on pitänyt opetella nukkumaan päivisin ja olemaan valveillaoloaikana tehokkaampi, eikä se onnistu hetkessä. Onneksi minulla on huhtikuun loppuun asti aikaa totutella tähän uuteen elämään. Olen varma, että pystyn siihen, olenhan yhä hengissä ja kohtalaisen järjissänikin tämän viikon jälkeen.

 

Yöt ovat yllättävän lempeitä. Iltaisin kotiin kävellessä minulla on aina kylmä: tuuli puhaltaa kasvoihin ja sadepisarat hämärtävät näön. Öisin en tunne kylmää. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on silloin enemmän vaatteita päällä, tai sitten siitä, että juoksen suurimman osan matkaa kilpaillessani kellon kanssa. Yhtenä yönä tuuli ja satoikin, mutta en huomannut sitä. Aivan kuin minulla olisi vaatteiden lisäksi ollut jokin ylimääräinen suojakuori ylläni.

Yöllä aika häviää. Tai ei kokonaan häviä, sillä neljän tunnin työaika ei aina tahdo riittää. Mutta se ei kulu samalla tavalla kuin päivisin. Yö on kuin oma universuminsa, jossa tämän maailman lait eivät päde. Seuraavana päivänä edellinen yö tuntuu jo epätodelliselta, kuin ei olisi varma, oliko se unta vai totta.

Minulla on tätä työtä kohtaan viha - rakkaus -suhde. Päivisin mietin, miten ihmeessä jaksan taas seuraavana yönä juosta ja pyöräillä monta kilometriä painavien varusteiden kanssa. Kun herään tuntia ennen töihin menoa, mietin, kuinka ihanaa olisi vain jäädä kotiin nukkumaan. Mutta heti kun saan lehdet lastattua ja pääsen aloittamaan työt, minusta tuntuu, että työ on tosi kivaa. Jaon päättyessä on aina omituisen onnellinen olo. Sitten menen kotiin ja mietin, miten taas pystyin niin rasittavaan suoritukseen keskellä yötä...